29.7.2007

Jääkaapissa odottaa melkein kolme litraa mustikoita, joille pitäisi tehdä jotain, jos jaksaisin. Saavat luvan odottaa huomiseen, kaipa niistä tulee silloinkin hilloa.
Jännittävän kirjan (arkeologeja ja muinaisen roomalaisen kummitus ja aika herkkä rakkaustarina, sellainen aidontuntuinen jollaisen itse kokisin huomattavasti mieluummin kuin sellaisen mitä yleensä luen, en luekaan hömppäkirjoja tyydyttääkseni rakkauden nälkääni) lukeminen puoleen yöhön ja neljä tuntia metsässä vievät näköjään energian aika hyvin.

Minun piti olla tämä päivä ilman mitään herkkuja, olen syönyt niitä liikaa viime aikoina, pelkään että hampaani eivät kestä, mutta ostin kuitenkin karkkia ja tietenkin niistä tuli vähän huono olo. Onneksi pakastimessa ei ole enää mitään leivonnaisia, ehkä pystyn elämään ensi viikon vähän terveellisemmin (lukuun ottamatta tietysti siskoni huomista vierailua).

Olen pitänyt heinäkuun lomaa aktiivisemmasta työnhausta, kohta se pitäisi aloittaa taas ja minua hirvittää. En vain osaa sitä. Minulla on vähän sellainen olo kuin joillain vastentahtoisesti sinkuilla, minua kehutaan mutta ne tositarkoituksella etsivät eivät vain kiinnostu.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

miksi herkut on oikeastaan edes keksitty? mullakin yleinen ongelma, että on pakko käydä sieltä karkkihyllyn kautta.

Anonyymi kirjoitti...

Työnhaku on tosiaan aika tuskastuttavaa. Niitä "valitettavasti ette tulleet valituksi" -kirjeitä kismittävämpää on vain se kun viimein pääsee haastatteluun ja jää sitten toiseksi. Toisaalta joskus se kyllä napsahtaa, joten onnea työnhakuun.

anu kirjoitti...

Herkkuja on niin vaikea vastustaa. Itsekin leivoin vielä mustikkapiiraan, ja lisäksi kävin juuri sukulaislapsen synttäreillä syömässä kakkua.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Deinspoken ja Orange seeds, niinpä. Minulla ei ole kauheasti paheita mutta kaiken makean vastustaminen on vaikeaa.

Sb, se kyllä on varmasti vielä ärsyttävämpää. Minä olen sen verran surkea työnhakija etten ole päässyt edes haastatteluvaiheeseen.

Art of Risto Kajo kirjoitti...

Neljäs vuosi takana turkulaisessa lähiössä. Enää koe oloani karjalaiseksi, mutten vielä turkulaiseksiaan.

Pari vuotta meni, että naapurit alkoivat tervehtimään.

3m:llä on muuten hyvät oranssit korvatulpat. Jos naapurien huutaminen tulee niidenkin läpi, korvakuulokkeet joista tulee kovaäänistä musiikkia, korvatulppien päällä auttaa ihmeesti.

Art of Risto Kajo kirjoitti...

Hups, tämä piti laittaa ylempään postaukseen eikä tähän ):

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ei sillä niin kauheasti ole väliä mihin sen laittaa :)
Minä en usko että tulen tuntemaan itseäni turkulaiseksi, ainakaan kovin pian (pariin kymmeneen vuoteen). Oululaistakaan minusta ei tullut viidessä vuodessa. Minulla ei kyllä ole mitään tiukkaa paikkaan sidottua identiteettiä, ehkä minun on ollut sen takia helppo muuttaa toiselle puolelle Suomea.

Naapurini ovat onneksi aika hiljaisia, kerran olen kuullut jonkun riidan ja yhtenä yönä jotkut huusivat pihalla mutta siihenkin auttoi ikkunoiden sulkeminen. Aamuyöstä herään helposti mutta alkuyöstä nukun aika pahassakin metelissä, onneksi. Ja onneksi sitä ei ole täällä ollutkaan.

Blog Widget by LinkWithin