22.7.2007

Onneksi minun ei tarvinnut tehdä eilen mitään kun en saanut mitään tehtyä. Muuta kuin mustikkapiirakan, joka ei onnistunut kovin hyvin. Itse voin sitä kyllä syödä (niin kuin melkein mitä tahansa makeaa jossa ei ole kookoshiutaleita tai paistettua rahkaa) mutta mahdollisille vieraille sitä ei ehkä ilkiä tarjota. Epäonnistumiseen saattoi vaikuttaa sekin että korvasin maidon maustamattomalla jogurtilla ja pohjasta tuli hieman tiivis. Ärsyttää kun haaskasin siihen kauheasti kalliita leivonta-aineita, en tiedä mitä tarjoan jos vaikka joku tulee kylään. Ehkä pitää vain investoida kananmuniin ja sokeriin.
Tänään on sitten pakko siivota. Ja ottaa niitä kuvia. Ei täällä kyllä mitenkään kauhean sotkuista ole, vaatehuone auttaa muuta asuntoa pysymään suhteellisen siistinä.

Tajusin eilen että ehkä minun pitäisi varoittaa aina että minulla on tapana vähän liioitella, esimerkiksi neuroottisuuden tunteitani. Ne ovat kyllä olemassa ja ärsyttäviä ja järjettömiä mutta eivät ehkä niin mielettömiä kuin joskus annan ymmärtää. Jotenkin lievä liioittelu tulee heti mukaan kun alan kirjoittaa.
Ja välillä myös vähättely. Neutraali teksti taitaa olla minulle vaikeinta kirjoittaa.

Huomasin että minut oli haastettu kertomaan laulusta, joka on muuttanut jotain elämässäni. Se on aika hankala kysymys, en ole varma onko musiikilla ollut niin voimakasta vaikutusta minuun. Minusta tuntuu siltä kuin melkein muistaisin jonkun laulun jonka sanoitukset ovat avanneet jotain tärkeää mutta en tietenkään muista mikä se olisi. Joten kerron laulusta, joka tuntuu sopivammalta.
Se ei ehkä muuttanut minua, ehkä se oli vain merkki siitä että olin muuttunut. Muistan vieläkin tilanteen kun kuulin sen ensimmäisen kerran, olimme pihamme yhteistilassa (Yhteistalossa) katsomassa MTV:tä, se oli ainoa paikka pihassamme jossa näkyi kaapeli-tv. Vuosi oli -92 ja jotkut kaverini olivat ehkä olleet New Kids On The Block -faneja. En tiedä olivatko he jo pettäneet lapsuutemme lupauksen hevin vihaamisesta (kaikesta sitä ihminen voikin tuntea itsensä petetyksi) vai kuuntelivatko he jo Alice Cooperia mutta olin ollut viimeksi jonkun bändin fani viisivuotiaana kun koko Lahjaharjun päiväkoti, tai ainakin isompien lasten ryhmä, rakasti Dingoa.
En muista millaista muu musiikki oli silloin mutta muistan sen ihmetyksen kun yhtäkkiä ruudulla oli kaksi vanhaa (12-vuotiaasta) miestä ja kaksi kummallisen näköistä naista. Vielä kummallisemmaksi se kävi kun tajusin että naisetkin olivat miehiä. En tiennyt silloin mitään drag queeneista tai varmaan Abbastakaan (jota tuo bändi coveroi), seksistäkin hyvin vähän (muistan kyllä väittäneeni vastaan kaverilleni joka sanoi että mies on päällä, minä ajattelin että nainen musertuu sinne alle mutta kaverini oli varma tiedostaa). Aluksi inhosin laulua ja videota ja kutsuin sen esittäjiä peruukkihyypiöiksi. Myöhemmin minusta tuli fani ja pysyin fanina monta vuotta. Pidän edelleenkin heidän vanhemmasta tuotannostaan mutta myöhemmin heidän musiikkinsa oli vähän liian diskoa makuuni (silloin 12-vuotiaana en tiennyt mitään homodiskoistakaan). Se että valitsin tuollaisen epätodennäköisen fanituksen kohteen saattoi erottaa minut tietyllä tapaa ystävistäni ja oli joko merkki itsenäisestä luonteestani tai ensimmäinen askel nuoruuteen jossa minulla ei ollutkaan mitään tarvetta olla samanlainen kuin kaikki muutkin (jos ei oteta lukuun kaveripiirin yhteistä Take That -kautta, josta on parempi olla puhumatta).
En tiedä liittyykö tuohon videoon se että transvestiitit ovat minusta jollain oudolla tavalla kiehtovia (ja Adventures of Priscilla, Queen of the Desert yksi lempielokuviani) ja että olen joskus ajatellut että sisälläni asuu pieni drag queen (mikä on tietysti aivan eri asia kuin transvestiitti) kaiken järkevyyden takana. Muistan kyllä että minulle oli vähän vaikeaa kuulla idolini olevan homo mutta hyväksyin sen pian (ihan kuin se olisi tarvinnut minun hyväksyntääni, mutta olin kuitenkin vasta 12-vuotias), varsinkaan kun en ollut häneen mitenkään ihastunut, vain hänen ääneensä. Ehkä sen takia oma jonkinlainen bi-seksuaalisuuteni ei ole ollut vaikea asia siinä mielessä että olisin ajatellut olevani jotenkin kauhea friikki (muuten se kyllä on ollut vähän vaikeaa).
En ole siis varma miten tuo laulu on minua muuttanut mutta varmasti sillä oli jonkinlainen rooli minäni muovaamisessa. Jos olisin alkanut kuunnella Alice Cooperia muiden mukana ja siirtynyt siitä Pelle Miljoonaan ja Dead Kennedysiin ja muihin niin olisinko ryypännyt ja kulkenut muiden mukana ja olisiko minulla nyt edelleen tiiviit siteet lapsuudenystäviini (ja olisinko tamperelainen käsityöläinen ja vaihtoehtoihminen, kuten lapsuuden ystäväni tuntuvat olevan eikä siinä ole mitään pahaa)? En tiedä, luulen että oli luonteeni mukaista tehdä niin kuin itsestäni tuntui hyvältä. En ole kuitenkaan niin kauhean miellyttämishaluinen.

En ole nähnyt tuot videota varmaan kymmeneen vuoteen, voi siitä olla kauemminkin. En osannut odottaa että sillä olisi vieläkin vaikutusta minuun, muuna kuin koomisena kauhistelun kohteena jollaisena se esitetään YouTubessa. Sanat osaan tietysti vieläkin. En tiedä pystyikö tarinastani tunnistamaan laulun ja esittäjän mutta tässä se on: Erasure: Take A Chance On Me.

6 kommenttia:

-TC- kirjoitti...

OIh, erasure ruulz. Isosti.

Ja juuh, minä ainakin, mitä enemmän olen lukenut blogiasi (ja kuluttanut tunteja pohtiessani sitä...) olen alkanut hahmottaa tyylistäsi tiettyjä, mahdollisesti jopa itseironisia piirteitä.
Toisinaan kirjoituksesi saavat minut kiehumaan ärsyynnyksestä, koska provosoidun helposti, mutta kuitenkin pidän siitä, että osaat ilmaista asioita kuitenkin hyvin monipuolisesti.

Anteeksi, että minä olen välillä vähän hankala ^_^

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Saa olla hankala, minun ongelmanihan se on jos en osaa suhtautua :)

Jotenkin sitä on niin sokea omalle tekstilleen, kun kaikki on minusta niin selvää niin jotenkin kuvittelen muidenkin ymmärtävän. Vaikkeivat he tietysti mitään ajatustenlukijoita ole. Siksi on hyvä jos joku välillä haastaa vakiintuneita käsityksiä, vaikka minä laiskana ihmisenä pitäisin siitä että kaikki olisi vain mukavaa (ja juuri siksi tarvitsen ulkopuolelta tulevia haasteita).

Innostuin katselemaan YouTubesta muitakin Erasuren videoita ja he olivat kyllä loistavia. Ja kummasti osasin laulaa mukana vaikka en ole moneen vuoteen heitä aktiivisesti kuunnellut ja silloin 12-vuotiaana en edes ymmärtänyt laulujen sanoja.

Mika kirjoitti...

Kas, blogistaniassakin on sentään olemassa Erasure faneja! Tässähän voinkin paljastaa, että teininä olin kova duon fani ja tykkään heidän musiikistaan edelleen.

Oikeastaan olen enemmänkin Vince Clarke -fani ja nautin hänen muidenkin projektien antimista (mm. Yazoo) ja yleensäkin syntsapop monessa muodossa on mieleeni.

Joka tapauksessa silloin 80 -luvun lopulla olin lähes varma (heh, tuntui ainakin siltä), että sen ikäisten poikien joukossa olin Suomen ainoa Erasure fani. Lähes kaikki muut kouluni pojat kuuntelivat näet lähinnä bändejä tyyliin; Mötley Crue, Iron Maiden, Metallica, AC/DC, Eppu Normaali, Popeda... Olin valovuosien päässä heidän maailmastaan :)

Niin, ja Pet Shop Boys oli syntsaduoista aina se tunnetuin ja suosituin Suomessa, vaikka tykkään kyllä heistäkin.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

En voi ehkä enää sanoa itseäni faniksi, mutta aikoinaan kyllä olin. Harmittaa kun parhaat heidän laulunsa löytyvät minulta vain kasetilta, täytyy varmaan kuunnella niitä taas pitkästä aikaa.

Minä pidin enemmän Andy Bellistä, se laulu taisi olla se mikä minut koukutti, en ollut mikään syntikkapopin ylin ystävä. Pidin kyllä Pet Shop Boysistakin mutta 90-luvun edetessä siirryin aika nopeasti brittiläiseen kitarapoppiin. Minäkin olin varma että olin ainoa ikäiseni fani, mutta ehkä niitä oli muitakin, Jyväskylässäkin jos Tearcandy sattui pitämään heistä samoihin aikoihin.

-TC- kirjoitti...

Joku erasuren love to hate you oli sellainen, mitä piti ulvoa mukana paljon.. :|

Petshopboyssia en ole ikinä ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Love To Hate You on kyllä loistava mukanalaulukappale.

Blog Widget by LinkWithin