4.8.2007

Viime päivinä on tapahtunut pari asiaa, jotka paljastavat hyvin huonon itsetuntoni tai alemmuudentunteeni tai mitä se sitten onkaan.

Ensimmäinen liittyi vastaanottamisen vaikeuteen. En kyllä tiedä kertooko se huonosta itsetunnosta vai vain luonteestani mutta minun on vaikeaa ottaa vastaan mitään, ellei antaja ole joku perheenjäseneni. Minun ei tarvitse pelätä "velkaantuvani" heille koska olen muutenkin riippuvainen heistä ja ehkä olemme antamisen suhteen suunnilleen tasapainossa (tai ehkä en ole, esim. eilen kuulin että äitipuoleni voisi antaa vanhan digikameransa minulle, he ovat ostaneet itselleen uudet pienet ja minä olen joskus valittanut että oman kamerani raahaaminen mukana on vähän hankalaa, kun se on niin painava ja olisi hauskaa ottaa vaikka kävelylle mukaan joku pienempi kamera, silloin kun päätarkoitus ei ole valokuvata ja huonompikin riittää). Mutta muilta saaminen on vaikeampaa. Tällä viikolla sain sähköpostia eräältä naiselta, joka käy yhdellä keskustelualueella, jossa olin ehkä saattanut valittaa sitä miten huonot valikoimat Suomen kirjastoissa on tietyntyyppisiä kirjoja (eikä minusta niitä tarvitsekaan välttämättä olla enempää) ja miten minulla ei ole varaakaan ostaa niitä. Tarkoitukseni ei ollut mitenkään kerjätä sääliä, selitin vain miksi minulla ei ole samanlaista kirjavuorta odottamassa kuin joillakin siellä (heillä saattaa olla tuhansia pokkareita laatikoissa jossain sängyn alla odottamassa vuoroaan). Niinpä tunsin itseni hyvin noloksi kun tuo nainen tarjosi minulle joitain kirjoja omasta kokoelmastaan, sellaisia kyllä joilla ei ole erityistä jälleenmyyntiarvoa eikä ehkä kauheasti kysyntääkään. Ensimmäinen ajatukseni oli kieltäytyä, mutta sitten kirjoitin kummallisen vastauksen jossa tarjosin vastineeksi joitain omia kirjojani jos häntä kiinnostaa tai Bookmooch-pisteitä. En ole kuullut hänestä sen jälkeen.
Tuolla foorumilla on aika ystävällistä väkeä, eräs toinen tarjoutui katsomaan Bookmooch-toivelistaani ja katsomaan löytäisikö hän jotain kirjoja jostain Los Angelesin divarin. Melkein toivon ettei hän löytäisi, minulla ei ole kauheasti siellä pisteitä käytettäväksi uusiin kirjoihin.
On paljon helpompaa olla itse antelias.

Toinen tapaus liittyy siihen ettei halua olla toisille vaivaksi. Eräs mukava ihminen on tulossa Turkuun joidenkin toisten kanssa ja kysyi haluaisinko tavata heidät, totta kai haluan. Sanoin että minulle käy mikä aika tahansa kun minulla ei ole viikonlopuksi suunnitelmia. Tai ei ollut kunnes isäni soitti ja kysyi haluanko lähteä tänään aamulla heidän kanssaan jonnekin pitemmälle marjaan, haluan sitäkin (siellä kauempana voisi olla vadelmia) mutta entä se ensin kysynyt? Emme olleet sopineet mitään aikaa mutta kun olin luvannut olla vapaana mihin aikaan tahansa niin pitäisikö minun myös pysyä vapaana? Hän soitti sitten myöhemmin ja sovimme että tapaamme tänä iltana mutta minusta tuntui pahalta sanoa että olin kehittänyt jo aamuksi ohjelmaa, ehkä se aika olisikin sopinut heille paremmin ja tuo ilta on kauhean hankala ja aiheutan heille kauheasti vaivaa. Tuo ainakin on huonoa itsetuntoa ja aivan itsetuottamaani, sellaiset ajatukset tulevat mieleen joskus todella ystävällisten ihmisten kanssa (ja tuo ihminen on sellainen).
Huono itsetunto (tai mikä se nyt onkaan) taitaa välillä näyttäytyä myös suhteettomana oman vaikutuksen korostumisena. Esimerkiksi jos pyytää toista marjastamaan ja sieltä ei löydy yhtään marjaa on se tietysti minun vikani, ihan kuin olisin käynyt tuhoamassa kaikki marjat koko metsästä. Tai jos pyytää toista katsomaan elokuvaa joka ei olekaan hauska tai johonkin tapahtumaan. En tiedä miksi olisin vastuussa toisten viihtymisestä. Ehkä pelkään että he syyttävät minua ja hylkäävät minut. Osittain syynä on varmasti huono itsetunto mutta myös se että kaksi eri ystäväporukkaa on hylännyt minut, mikä on ehkä aiheuttanut tai pahentanut sitä itsetuntoa, niinpä yritän miellyttää muita.

3 kommenttia:

anu kirjoitti...

Minäkin jouduin yläasteella jo monta vuotta yhdessä pysyneen kaveriporukan hyllyttämäksi. Se sattui, ja pahiten vielä siksi, ettei minulle koskaan selvinnyt mikä minussa oli vikana. (Olin silloin vieläpä nykyistä sovinnaisempi ja vähemmän kyyninen tai pisteliäs:)) Eli tiedän kyllä miltä se tuntuu, ja että sillä voi tosiaan olla vaikututa siihen, miten myöhemmällä iällä toimii ihmisten kanssa.

Minullakin on taipumusta huolehtia toisten (etenkin siipan) viihtyvyydestä ikäänkuin omana vastuunani, mikä on ilmeisesti välillä varsin ärsyttävää.
Lisäksi tunnun helposti jo ennakolta olettavan, että ihmiset eivät pidä minusta, tai jos tuntuvat pitävän niin eivät kovin kauaa tai ainakaan mitenkään aidosti. Sitä vastaan olen sitten kehittänyt jokseenkin kovan kuoren ja ei-vois-vähempää-kiinnostaa asenteen..
Voi noita teini-iän traumoja:)

Tuosta vastaanottamisen vaikeudestahan olemme jo puhelleetkin, mutta niin kuin sanoit, että sinusta on helpompi antaa, niin niin on monista muistakin ihmisistä. Antaminen tuottaa mielihyvää, ilahduttaa. Joten ottamalla vastaan vilpittömästi tarjotun lahjan tms. todennäköisesti vain ilahdutat lahjan tarjoajaa. Ei kukaan vastetahtoisesti tarjoa. Jos näemmäisesti ilman hyvää syytä kieltäytyy kaikesta tarjotusta (niinkuin esim. kutsuilla ruuista) taitaisi tarjoajalle helposti tulla sellainen olo, että kieltäytyjällä on jotain häntä vastaan, tai hän uskoo ruokien olevan huonoja.

Anonyymi kirjoitti...

Minulla on mielestäni hyvä itsetunto, jopa oikein hyvä, mutta silti huolehtisin ja kantaisin vastuuta toisten viihtymisestä kuvaamallasi tavalla. Ehkä se ei olekaan itsetuntokysymys, tai ainakaan pelkästään sitä?

Samoin minulle aiheuttaa hankaluuksia kun tilanteessa "ei mulla ole mitään, päätä sinä" tuleekin jotain muutakin. Siinä olen opetellut vähitellen pärjäämään paremmin.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Orange seeds, se on kyllä ikävää kun ei tiedä miksi toiset hylkäävät. Ensimmäisten kanssa tiedän syyn, olin liian hiljainen ja vain roikuin muiden mukana enkä ollut hyväksi tärkeimmän ystäväni imagolle, jotain sellaista se varmaan oli. Toiset ystävät taas olivat hyvin tavallisia, sellaisia nörttityttöjä, aika samanlaisia kuin itsekin olin. Ehkä yksi syy oli se että olimme kaikki oikeastaan yhden tytön ystäviä mutta emme ystäviä keskenämme ja kun tuo tyttö muutti pois niin porukkamme hajosi osin. En minä erityisesti kaivannut heidän ystävyyttään mutta mielestäni he olisivat silti voineet olla peruskohteliaita, ei heidän olisi tarvinnut lopettaa minulle puhumista.
Vilpitön saamisesta iloitseminen on kyllä vaikea taito, sitä pitäisi harjoitella. Se pätee myös kohteliaisuuksiin, yritän välttää sitä että vähättelisin itseäni jos joku sanoo jotain mukavaa minusta.

Anonyymi, ei se varmaan olekaan pelkästään itsetuntokysymys, enkä kyllä tiedä onko se lainkaan sitä, en ole lukenut esim. psykologiaa enkä tiedä tarkkaan itsetunnon määritelmää. Minulla se vastuunkanto toisten viihtyvyydestä saattaa johtua noista nuoruuden kokemuksista mutta muistan lapsuudestani miten kauheaa minusta oli jos toiset joutuivat pettymään. Ehkä se on luonnekysymys.

Blog Widget by LinkWithin