24.10.2007

Olen ajatellut että olen poikkeuksellinen romanttisen viihteen lukija kun en ole itse kovin romanttinen. Jos sillä tarkoitetaan siis sydän-ruusu-timanttikoru-muista kaikki merkkipäivät tai maailmanloppu uhkaa -romantiikkaa. Tai hempeitä balladeja tai suuria romanttisia eleitä tai ylipäätään tunteellisuutta ja vaaleanpunaisuutta ja sydämiä. Minä olen käytännöllinen ja mieluummin itse annan lahjoja kuin otan niitä vastaan ja vastustan timanttikoruja, enkä ylipäätään käytä koruja. Enkä ol mitenkään erityisen romanttinen.
Eräällä romantiikkaan keskittyneellä keskustelualueella joku kysyi mikä romanttisinta mitä puoliso on tehnyt ja vastaukset olivat valmiutta pyytää anteeksi (molemmin puolin), toisen tuntemista ja hänen tarpeidensa huomioonottamista ja huolenpitoa kammottavan aamupahoinvoinnin aikana, arkisia juttuja eikä mitään merkkipäivämuistamisia eikä elämää suurempia kosimisia valtavine timanttisormuksineen. Minä olin lievästi yllättynyt vaikka tiesinkin etteivät nuo lukijat vastaa romantiikannälkäisen naisen stereotypiaa. En kyllä tiedä vastaako sitä kukaan. Tuolla naiset (poislukien muutama mies, mutta samat jutut pätevät heihinkin) ovat suurimmaksi osaksi koulutettuja, itsenäisiä ja älykkäitä ja suurin osa tuntuu olevan onnellisessa parisuhteessa. Ja lukevat paljon kaikenlaista, vaikeaakin.

Minusta tuntuu oudolta että noin neljäsosa Facebook-tutuistani on serkkujani. Varsinkaan kun en ole juuri millään tavoin heidän kanssaan tekemisissä, enkä ole juuri ollutkaan. Koska he pelottivat minua ollessani nuorempi, sukujuhlissa olin mieluummin turvallisten tätien seurassa. Nyt jatkoin Facebook-seikkailujani ja etsin yhden serkun toiselta puolelta, ehkä vähiten pelottavimman serkkuni, tai sen jonka kanssa olen ollut eniten tekemisissä (aika hyvin ottaen huomioon että hän asui monta vuotta ulkomailla). On kauhean hermostuttavaa lähettää ystäväpyyntö ihmiselle jolla on kaimoja, serkullani on seka yksi yleisimmistä etunimistä että yksi yleisimmistä sukunimistä ja Facebookissakin monta kaimaa (toisin kuin vaikka minulla joka olen ainutlaatuinen nimeltäni, siis sukunimietunimiyhdistelmällä). Löysin kyllä hänet, mutta oikeannimisestä siskosta, oikeista harrastuksista ja oikeista opiskelupaikoista huolimatta se tuntui pelottavalta. Kun ei ikinä voi olla varma. Muita serkkuja en taida siltä puolelta etsiä, he ovat poikia (lukuun ottamatta tuon serkun siskoa joka on mukava ja jonka voisin tietysti lisätäkin) ja ei nyt tietenkään voi lisätä poikia tuttaviinsa (koska he pelottavia).
Nyt yritän löytää yhtä australialaista tuttua, jolla on yleismaailmallisesti yleiset etu- ja sukunimi. En ehkä löydä. Tai ehkä löysin
mutta ko käyttäjällä on niin vähän vihjeitä itsestään etten rupea lisäämään häntä summanmutikassa (enkä tietenkään voi lähettää viestiä).

4 kommenttia:

Arawn kirjoitti...

Facebook on siitä kenkku, että on vaikea löytää niitä ihmisiä, joiden oikeita nimiä ei tiedä. Ja kun irkkaa ja surffaa netissä, ihmiset kuitenkin yleensä käyttävät nimimerkkiä...

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Se on totta, minä en tiedä juuri kenenkään nettiystäväni oikeaa nimeä. En kyllä halua itsekään paljastaa oikeaa nimeäni esim. täällä, tai sillä tavalla että sen löytäisi Googlella, nimeni kyllä löytää jos tutkii joitain linkkejä.

Arawn kirjoitti...

Kokeile anna niskasta. :)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Lähetin sinulle ystäväpyynnön, tai toivottavasti se olit sinä (teitä on useampi) :) Jos olit niin ystävälistallasi on näköjään yksi ihminen, joka kuului lukiossa tavallaan samaan kaveriporukkaan, tai porukkaan johon kuvittelin kuuluvani mutta en kuulunut, tosin me emme olleet tekemisissä toistemme kanssa. Aika pieni maailma.

Blog Widget by LinkWithin