20.4.2008


Kävin tänään katsomassa kevään edistymistä lähimetsässä ja olihan se edennyt. Ensimmäiset valkovuokot olivat kukassa sielläkin vaikka siellä on aika varjoisaa ja sinivuokot kukkivat mättäinä ja tien pientareella oli leskenlehtiä ja näin ensimmäisen leppäkerttuni ja mustarastaan tänä vuonna. Tuo metsän läheisyys on kotini parhaita puolia (huonoja puolia on esimerkiksi alakerran naapuri joka kiljuu että huoranpenikan pitäisi olla hiljaa, lisäys siis naapurin rouva miehelleen). Kaipasin Oulussa metsiä, asuin aika keskustassa ja jotenkin oululaiset metsät eivät täyttäneet vaatimuksiani, tai tottumuksiani, kasvoin lehtomaisen metsän vieressä ja Oulussa oli vähän liian karua minun makuuni. Turku on sitten toista ääripäätä. Minusta tuntuu melkein luonnottomalta että metsässä voi kasvaa sinivuokkoja aivan kuin ne olisivat aivan tavallisia kasveja (Jyväskylässä niitä näki lähinnä puutarhoissa). Toisaalta sekin tuntuu minusta vähän oudolta että metsä näyttää koostuvan lähinnä tammista ja männyistä ja mukana on muutama pähkinäpensaskin (tai on siellä koivuja ja haapojakin). Mutta hyvällä tavalla oudolta.

Kävin eilen saaristolaismarkkinoilla ja menin vähän sekaisin. Ostin itsevärjättyä lankaa tilalta joka myy varmaan kaikkia mahdollisia lammastuotteita. Ostin heiltä joulumarkkinoilta vihreää lankaa josta tein kevätlaukkuuni osan, olin unohtanut tilan nimen mutta nyt kirjoitin sen muistiin ja ostin punaoranssia lankaa syyslapasiin (tiedän että keväällä kaipaan oranssia samalla tavalla kuin keväällä vihreää). Pidän siitä että lanka tehdään tilan (suomen)lampaista ja värjätään itse. Lammasmarkkinoilla taisin ostaa heiltä lammasmakkaraakin (jota on pakastimessani vielä paketti, en tiedä onko se jo pilaantunut). Pidän markkinoista.
Tilalla voi nettisivujen mukaan käydä katsomassa lampaita ja ostamassa heidän tuotteitaan, saisinkohan houkuteltua isäni ja äitipuoleni lähtemään sinne retkelle kesällä.
Ostin myös keramiikkasydämen itselleni ja äidilleni ystävälliseltä keraamikolta, niissä on kauniin eläväpintaiset värit. Ne on tarkoitettu kai koruiksi mutta en käytä sellaisia niin ripustin sydämen neulontatuolini viereen ikkunan eteen, valo saa sen värit esille kauniisti. Ostin myös pienen viipurinrinkelin, vesirinkeleitä ja eksoottista leipää ja lakua ja pakastuspusseja (kun en ikinä muista ostaa niitä ruokakaupasta) ja äitini valtuuttamana huonojalkaiselle mummolleni sukat joiden ei pitäisi kiristää, toisin kuin useimpien kaupoista löytyvien "kiristämättömien".
Törmäsin markkinoilla sattumalta isääni ja äitipuoleeni, tiesin kyllä että he ovat varmaan tulossa sinne mutta siinä väentungoksessa heidän löytymisensä oli aikamoinen sattuma.
Ja oli siellä lammas ja karitsakin, aika suloisia.

Kotimatkalla ajoin aika hitaasti, tarkkaillen tienvieruksen ja pihojen kukkia (olin myös vähän väsynyt siinä vaiheessa). Lähellä risteystä, jossa pyöräilemäni iso tie kohtaa vähän pienemmän ison tien, näin yllättäen tien vieressä fasaanin. Pysähdyin tarkkailemaan sitä. Se oli päättänyt ylittää isomman tien, nelikaistaisen ja vilkkaasti liikennöidyn (se muuttuu moottoritieksi vähän matkan päässä) ja se oli aika pelottavaa katseltavaa. Kesti kauan ennen kuin se uskalsi ylittää ensimmäiset kaistat. Tie oli tyhjä kun se aloitti ylittämisen mutta se käveli hitaasti ja kaupungista päin lähestyi pari autoa, citymaasturi sillä kaistalla mihin asti se oli päässyt. Säikähdin hieman, olen kuullut että sellaisista autoista voi olla vaikeaa huomata pienempiä tielläliikkujia mutta auto pysähtyi ja fasaani säntäsi kaistojen väliselle nurmikaistaleelle turvaan. Sieltä se tarkkaili seuraavia ylitystä. Lopulta tie näytti tyhjältä ja se uskalsi lähteä liikkeelle mutta se ei ollut ottanut huomioon sitä että (minusta näytti siltä että se oli fasaaniksikin hieman hidasälyinen) pienemmältä tieltä tulevat autot kääntyivät isommalle tielle suoraan kulkevien punaisten valojenkin aikana (olipa tuo monimutkaisesti ilmaistu) ja autojono lähestyi juuri kun se oli keskellä tietä. Se näytti pahalta mutta ensimmäiset autot pysähtyivät ja fasaani juoksi tien yli ja turvaan omakotitalon pihalle. Siinä vaiheessa jatkoin matkaani, en tiedä olisinko kestänyt katsella jos se olisikin päättänyt että oikeastaan sen olisi pitänyt olla sillä toisella puolella tietä.
Lintukirja sanoi etteivät fasaanit pidä lentämisestä mutta luulisi että se olisi voinut lentää pois autojen alta, mutta ei, se vain juoksi pyrstö viipottaen.

Onnistuin korjaamaan työtuolini, minun piti repiä irti selkänojan verhoilua että pääsin käsiksi kaikkiin ruuveihin mutta onneksi se oli vain niitattu ja nyt tuoli on taas kuin uusi.

4 kommenttia:

Annikki kirjoitti...

Se lihava fasaani oli selvästikin luotu sitä varten, että se nostetaan suoraan kaulasta pataan..

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Se oli kyllä aika vikkelä jaloistaan joten ehkä se pääsisi pataa karkuun.

Anonyymi kirjoitti...

Voisin kuvitella että on kamalan ahdistavaa asua sen huoranpenikkaa huutavan naapurin yläkerrassa. Olen viime aikoina ollut erityisen herkkä vaikeiden lapsuusaikojen kuvauksille, varmaankin erään lukemani kirjan takia - ja joskus on suorastaan huono omatunto siitä että oma lapsuuteni on ollut niin huoleton. Onko se huutaja siis tämän "penikan" isä? Näetkö heitä koskaan ulkosalla? Miltä sinusta tuntuu?

D

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tässä tapauksessa ei ole onneksi kyse onnettomasta lapsuudesta (tai tällä hetkellä tapahtuvasta, voi olla että heidän lapsuutensa on hyvinkin ollut onneton) vaan vaimosta joka huutaa miehelleen, jos he ovat naimisissa. Aikuisia ihmisiä kuitenkin. Ehkä hän ei pidä anopistaan :)
Olen lähinnä vähän ärsyyntynyt, nyt kun olen aika varma siitä että he vain huutavat toisilleen (eivätkä hakkaa toisiaan, mutta jotakin kyllä) ja molemmat yhtä innokkaasti. En usko että heillä on lapsia, luulen että tässä rapussa ei asu lapsia lainkaan, tai en ole koskaan heihin törmännyt tai kuullut ääniä (ja täällä on aika huono äänieristys), jos olisi niin asia olisi erilainen.

Blog Widget by LinkWithin