16.4.2008

Täytyy tunnustaa että olin pelkuri ja vain tarkkailin lautapeli-ihmisiä turvallisen etäisyyden päästä. Mutta. Heitä oli paikalla vain noin neljä ja he kaikki tunsivat toisensa ja he olivat uppoutuneita johonkin peliin enkä olisi kehdannut häiritä heitä varsinkaan kun en tiennyt miten siellä yleensä toimitaan, onko joku tuon vetäjä joka organisoi peliporukat vai ottavatko ihmiset vain jonkun pelin ja alkavat pelaamaan. Ja he olivat kaikki miehiä, nuorehkoja ja se teki asian tietysti vielä vaikeammaksi. En pelkää miehiä siinä mielessä että ajattelisin kaikkien vastaantulevien olevan potentiaalisia raiskaajia ja vaimonhakkaajia ja nuo lautapelaajat varsinkaan eivät olleet mitenkään erityisen uhkaavan tai pelottavan tai aggressiivisen näköisiä. Ja pystyn puhumaan miesten kanssa ja tapaamaan heitä kahden kesken ja niin edelleen mutta silti jotenkin vierastan miehiä tai ujostelen tai arastelen. Minun on aina helpompi mennä puhumaan naispuoliselle virkailijalle tai lääkärille kuin miehelle ja muutenkin minun on huomattavasti helpompi puhua naisten kanssa. Kai kyse on ujoudesta, joka ilmenee minulla vielä tietyissä tilanteissa ja siitä että nuoruudessani minulla oli hyvin vähän kontakteja oman ikäisiini poikiin ja siitä että kaikesta huolimatta olen jossain määrin hetero (olen muuten huomannut huomaavani viime aikoina muutamia kiinnostavan näköisiä miehiä kaupungilla ja ehkä yksi nörttimäisellä tavalla söpö mies hymyili minulle, tai vain hymyili muuten vain kävellessään, ja minä reagoin tyypillisesti automaattisesti ja olin katsomatta kohti enkä varmasti hymyillyt ja jos haluaisin toteuttaa heterouttani niin minun pitäisi päästä siitä eroon samoin kuin siitä että jos olen ihastunut niin käyttäydyn kuin ihastuksen kohdettani ei olisikaan enkä vahingossakaan hymyile tai puhu hänelle, en kyllä ole ollut ihastunut ties miten pitkään aikaan). Joka tapauksessa minun on huomattavasti helpompi mennä neuletapaamiseen jossa kaikki ovat naisia, vaikka sekin oli tarpeeksi hermostuttavaa, kuin paikkaan jossa kaikki muut ovat miehiä. Tietysti siihen liittyy sekin että neulomisessa minua ei haittaa se etten ole kauhean edistynyt mutta lautapelien suhteen olen aika tietämätön enkä mielelläni ole siinä tilanteessa.
Kävin Oulussa muutaman kerran lautapelitilaisuuksissa mutta en olisi ikinä mennyt sinne ilman ystävääni enkä olisi kyllä siellä varmaan pärjännytkään ilman häntä, sosiaalisesti siis. Ajattelen mielelläni itseäni itsenäisenä ja ujoudesta huolimatta rohkeana mutta totuus on että joissain tilanteissa en ole kaukana siitä millainen olin joskus yläasteella ja sen jälkeenkin, seuraaja ja varjo, sellainen ihminen joka tarvitsee rohkeamman ystävän, johtajan jota voi seurata ja joka hoitaa hankalan aloitteenteon ja järjestää tekemistä ja minun ei tarvitse tehdä muuta kuin seurata perässä ja sitten voin olla sosiaalisempi kun olen siinä tilanteessa.
Minulla on ollut onnea siinä että olen jotenkin ajautunut mukavien ihmisten seuraan ja ystävystynyt, olisin varmaan täysin erakoitunut jos ystävystyminen olisi riippunut minun aloitteellisuudestani.
En tiedä olenko ajelehtija, sellainen ihminen jolle tapahtuu mutta joka ei tee. Kaikki työpaikkanikin (tai työprojektini paremminkin) olen vain saanut jostain hakematta (kun taas hakemiini työpaikkoihin en ole päässyt edes haastatteluihin), viimeisin työnantaja löysi minut Googlella. Oikeastaan aika huvittavaa.

Olen kuitenkin edelleenkin sitä mieltä etten kärsi sosiaalisten tilanteiden pelosta.

Tänään on neuletapaaminen. Sinne menen, aivan varmasti.

Lisäys: En tiedä jääkö neuletapaaminenkin väliin. Ei mistään peloista johtuen mutta minulla on vähän huono olo. Parina aamuna minulla on ollut jotenkin kuvottava olo (eikä taatusti voi olla kyse raskauspahoinvoinnista jos joku sitä epäilee, ellei kyseessä ole ihme uskonnollisessa mielessä) ja mahani on oudon tuntuinen. Nyt pelkään että vähän kummallisen makuiset eilisessä ja toissapäiväisessä evässalaatissa olivat pilaantuneita ja saan jonkun kauhean taudin ja kuolen ja niin edelleen. Mutta ehkä niin ei käy.
Oikeastaan minun piti kirjoittaa eilisten kirjapainotarjousten seurauksista. Lähetin sähköpostia ja tein netissä tarjouspyyntöjä yhteentoista paikkaan ja sain muutamasta jonkinlaisen vastauksenkin. Ja koska olen minä olin kauhean hermostunut enkä halunnut lukea viestejä (mutta luin). Äsken tänne soitti mies suuresta kirjapainosta ja kysyi tarkentavia kysymyksiä ja vaikka minua hermostutti en usko että sitä huomasi. Eniten minua hermostutti se että minusta tuntuu että minun pitäisi tietää näistä asioista enemmän kuin tiedän, olen kuitenkin ollut pari kuukautta harjoittelussa kirjapainossa ja minulla on koulutusta ja ties mitä mutta kun muut yleensä hoitavat asioimisen painon kanssa olen aika tietämätön lopulta (varsinkin kun olin harjoittelussa digipainon prepress-puolella, lähinnä tein tietokoneella pdf-tiedostoja, niitä minä ymmärrän kohtuullisesti mutta varsinainen painoprosessi, varsinkin kun on kyse offsetista, on aika mystinen. Oikeastaan tietämykseni offset-painosta rajoittuu aika pitkälti siihen että ne tuoksuvat hyvältä (siis painomusteelta) ja jonkinlaiseen käsitykseen prosessista). Mutta tunnustin etten tiedä papereista juuri mitään mutta osasin sanoa minkätyyppinen paperin pitäisi suunnilleen olla. Kirjasta tulee liki 500-sivuinen, joten paperin ei kannata olla kauhean paksua kun kirja on muutenkin valtava.

Vielä yksi lisäys: (tämä on näköjään puhelias päivä) Yksi tämän päivän työtehtävistäni oli vastata puhelimeen ja tehdä yhden kirjan taittoon korjauksia sen mukaan mitä kirjailija oli löytänyt korjattavaa. En ole yleensä tekemisissä kirjailijoidenkaan kanssa mutta isäni on poissa tänään ja se jäi minun tehtäväkseni. Sekin hermostutti minua etukäteen mutta sujui kohtuullisen hyvin, tosin löytyi taas yksi minun nolo virheeni. En tiedä milloin opin. Kyseinen kirjailija on pitkän linjan ammattilainen (ja hänen kirjansa ovat ehkä suosikkejani tämän kustantamon tuotannosta) ja sen kyllä huomasi hänen korjausehdotuksistaan liittyen esim. siihen mikä näyttää sivulla paremmalta, siis hyvässä mielessä, korjaukset olivat parannuksia. Hän on muutenkin ollut aina kohtelias ja kiittänyt kauniisti kansista kirjamessuilla tavatessa (yksi kirjailija, joka ei enää ole kustantamossa mutta ei siitä syystä, ei edes nähnyt meitä alhaisia kirjanmyyjiä).

Kun nyt lisäilen niin voin lisätä senkin että enoni vaimo oli kuulemma pitänyt tekemästäni hatusta (en tiedä miten muissa suvuissa kommunikoidaan mutta minä en ole varmaan ikinä soittanut sedilleni tai tädeilleni tai enoilleni tai oikeastaan serkuillenikaan, viestit välitetään jonkun toisen kautta jos on tarpeen). Aika hauskaa. Tai ei tietenkään hauskaa että tarvitsee hatun kun on menettänyt hiuksensa mutta hauskaa jos tekemästäni hatusta on iloa.

4 kommenttia:

anu kirjoitti...

Jos yhtään lohduttaa, niin olisin kyllä saattanut tehdä samoin:) En kyllä olisi alun alkaenkaan lähtenyt yksin tuollaiseen tilaisuuteen, mutta jos jostain syystä olisin, niin luulen että olisin muuttanut mieleni jos paikalla olisi ollut vain jotain nuoria poikia... Ei sellaista seuraa minulle, kiitos.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Nuoret pojat olisivat ehkä olleet helpompia, nuo olivat niitä minulle pelottavimpia, suunnilleen minun ikäisiäni (tai en tiedä kun olen huono arvioimaan ihmisten ikiä mutta oletettavasti yli kaksikymppisiä).

Enkä minä varsinaisesti vakoillut heitä (kun ei ollut siihen hyvää paikkaa muualla kuin lastenosastolla ja jostain syystä tunnen itseni siellä vähän noloksi) vaikka siltä ehkä vaikuttaakin :) Vähän vain vilkuilin ohikulkiessani.

Veloena kirjoitti...

"Ajattelen mielelläni itseäni itsenäisenä ja ujoudesta huolimatta rohkeana mutta totuus on että joissain tilanteissa en ole kaukana siitä millainen olin joskus yläasteella ja sen jälkeenkin, seuraaja ja varjo, sellainen ihminen joka tarvitsee rohkeamman ystävän, johtajan jota voi seurata ja joka hoitaa hankalan aloitteenteon ja järjestää tekemistä ja minun ei tarvitse tehdä muuta kuin seurata perässä ja sitten voin olla sosiaalisempi kun olen siinä tilanteessa."

Ne tilanteet, kurjat ympäristöt, seuraavat vielä pitkään ja vaikeuttavat itsensä rohkeana ja iloisena, sosiaalisena ja lämpimänä hahmottamista. Minullakin on usein tuommoinen olo. Ja välillä se puuttuu ja huomaan osaavani toimia reippaasti ja luontevasti uusienkin ihmisten kanssa... mutta oppiminen on hirvittävän hidasta.

Tunnistan myös tuon miesujostelun aivan täysin. Hullunkurista kyllä, se iskee aina kun en seurustele. Seurustellessa kaikki tuntuu olevan erilaista ja käyttäydyn kuin yksi miehistä, vähän pehmeämmin vain. Se on todella kummallista, mutta niin se vain menee kohdallani. En kyllä osaa selittää sitä mitenkään. Huooh.

VIime aikoina lukemassani kirjallisuudessa tehdään ekstroversion osalta hyödylliseltä tuntuva erottelu läheisyyden (ystävyys, rakkaus, yhteenkuuluvuuden tunne) ja liittymisen (tutustuminen, itsen esittely, seuraan kelpaaminen) motiiveihin. Veikkaisin, että sinunkin kohdallasi tuo liittyminen on ongelmallisempaa kuin läheisyys. Ja ehkä on jopa niin - tähän tulokseen päädyin omalta kohdaltani - ettei liittyminen edes jotenkin tunnu kovin kiinnostavalta läheisyyteen verrattuna. Ikävä juttu sinänsä, kun kuitenkin läheisyyden mahdollisuuden kasvavat liittymistavoitteihin ryhtyessä... :) Ja jos ei tarpeeksi aktiivisesti tutustu, saattaa rakentaa läheisyytensä helposti lopulta aika ohuille tai itseä hyväksymättömille suhteille (koska ne nyt ovat jo olemassa). Monimutkaista!

Mutta olet kyllä mielestäni oikeassa siinä, että olet rohkea! Siitä olen aivan samaa mieltä! Eihän rohkeus tarkoita sitä, ettei osaa huolestua mistään, vaan sitä, että lievästä hermoilustaan huolimatta onnistuu tekemään noita hurjilta tuntuvia asioita ja huomaa vähitellen pystyvänsä niihin.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tuo kuulostaa oikeastaan aika järkeenkäyvältä että ujostelee miehiä silloin kuin ei seurustele, voisin kuvitella että sinkkuna on kuitenkin tietyllä tavalla mukana pariutumispelissä vaikka ei hakisikaan kumppania ja jollain tavalla suhtautuu eri tavalla vastakkaisen (tai saman tai kummankin) sukupuolen edustajiin, heillä on aina mukana se sukupuoli. Kun taas jos seurustelee ei sitä ole. Tai jotain sellaista :)

Minulla kesti pitkään ennen kuin tajusin etteivät pelottomat ihmiset tosiaankaan ole rohkeita (ehkä he ovat mielikuvituksettomia?) vaan rohkeus vaatii aina sen pelon ylittämisen. Se oli aika mullistava ajatus, vähän niin kuin kun joskus yläasteella tajusin että oikeastaan minä olin ihan yhtä arvokas ihminen kuin kauniit ja laihatkin ja suositutkin. Se on aika itsestäänselvää mutta vieläkin joskus sitä saattaa olla vaikeaa muistaa.

Blog Widget by LinkWithin