Maanantai

Minulla oli vielä yksi elokuvalippu joka oli pakko käyttää. Ohjelmisto ei ollut juuri muuttunut edellisestä viikosta ja mikään ei kiinnostanut kauheasti. Jatkoin Oscar-linjalla ja valitsin lopulta Kuninkaan puheen kun sitä on kehuttu ja tiesin ettei se voi olla kauhean pelottava. En ollut etukäteen erityisen innostunut mutta yllätyin iloisesti. Tuokin oli kaunis elokuva, kuvaukseltaan (ilmeisesti on muodikasta melkein ylivalottaa, viime viikon elokuvakin oli hyvin vaalea kuviltaan) ja lavastukseltaan (tosin puheterapeutin upea vastaanotto näytti vähän hassulta kun olin lukenut että sitä on käytetty myös homopornofilmissä ja vaikka missä muussa, talon omistaa ilmeisesti eksentrinen aatelinen joka käyttää sitä orgioihin. Tai jotain siihen tyyliin). Ja tarina vei mukaansa ja liikutti, melkein kyyneliin. Se on kuulemma historiallisesti epätarkka, se ei minua häiritse kun en tiedä paremmin ja linkitetyn artikkelin mainitsemat ongelmat olisivat ehkä tehneet elokuvasta liian monimutkaisen poliittisesti, nyt se keskittyi hyvin kapeaan aiheeseen ilman että tarvitsi ottaa kantaa kaikkeen muuhun (se kyllä vähän häiritsi kun suomennoksessa prinssiä kutsuttiin hänen majesteetikseen). Ehkä voi ajatella että se sijoittui johonkin toiseen Englantiin. En tiedä pitäisikö historiallisten elokuvien (ja kirjojenkin, mutta elokuvat vaikuttavat yleensä enemmän) tekijöillä olla velvollisuus pyrkiä historialliseen totuuteen. Toisaalta kannatan taiteellista vapautta ja vapautta kertoa se tarina jonka haluaa kertoa (tässä tapauksessa tarina kertoi vaikeuksien voittamisesta, ei Englannin poliittisesta tilanteesta toisen maailmansodan kynnyksellä ja siitä kannattiko kuningashuone Hitleriä ja muusta sellaisesta) mutta toisaalta tuollaiset elokuvat vaikuttavat ihmisten mielikuviin.

Tutut näyttelijät ovat vanhenneet (ja tuttuja näyttelijöitä riitti, Colin Firthin Lizzie Bennetkin oli mukana rouvashenkilönä. Minun täytyy sanoa etten ole ikinä ollut erityisen innostunut Colin Firthistä vaikka hän onkin hyvä näyttelijä), esimerkiksi ihana Guy Pearce nuoruusvuosieni lempielokuvasta.

Tunnen itseni melkein aikuiseksi kun minulla on nyt yhteensopivat verhot ja käyn katsomassa tuollaisia vakavia elokuvia (jos muistan näyttelijät paljon nuorempina en välttämättä itsekään ole aivan nuori). On varmaan jo aikakin.

On hyvä että minulla on ollut taas vaihteeksi töitä kun nyt on taas isompia ostoksia edessä, niitä tuntuu riittävän joka vuodelle. Lenkkarini ovat entiset ja tarvitsen uudet sitten kun lumet sulavat, ostin vanhat Rotterdamista ja ne kestivät hyvin kuusi vuotta mutta nyt niiden aika on ohi. Kävelykenkäni ovat pari vuotta uudemmat ja välttävät vielä hätätilassa, mutta haluaisin uudet, tai toiset, sellaiset jotka sopisivat hameiden kanssa paremmin (mutta joilla olisi silti hyvä kävellä, jos se on mahdollista). Olen alkanut haaveilla myös uudesta pyörästä. Vanha pyörä ei ole kuin seitsemän vuotta vanha ja uutena ostettu ja osittain ihan hyvä vielä mutta siinä on pari vikaa joita ei ole saatu korjattua enkä viitsisi maksaa joka vuosi melkein satasta siitä että he yrittävät. Kaipaan myös vähän kevyempää pyörää. Voi olla että olen vain niin huonokuntoinen tai jotain mutta esimerkiksi äitini kaupunkitätipyörällä on paljon mukavampi ajaa kuin omallani ja jos pyöräily ei ole hauskaa ajaa se minut käyttämään bussia aivan liikaa. En tiedä olisiko minulla varaa edes pyörään, täytyy laskea rahoja jossain vaiheessa, mutta en tiedä miten edes lähestyisin pyörän etsintää. Pitäisikö minun käydä pyöräliikkeissä, pyöräkirppiksillä ja tutkia kaikki valikoimat? Viimeksi taisin vain päättää että haluan Helkaman ja valitsin sopivan mallin. Silloin olin perijätär (isotätini oli kuollut ja minullekin päätyi vähän rahaa) ja ostin pyörän johon minulla ei ole nyt varaa missään tapauksessa. Eli pitäisi löytää mahdollisimman halvalla mahdollisimman hyvä ja se on vaikeaa. Pyöräliikkeet eivät edes lähetä minulle mainoksia niin en voi seurata tarjouksia toisin kuin kameraa ostaessani.

Sunnuntaina luistelua, viimeistä kertaa tänä talvena, ihanassa auringonpaisteessa.