Maanantai

Kävin Jyväskylässä, pikaisesti ja vähän ikävissä merkeissä. Menin poikkeuksellisesti junalla kun matkaan piti lähteä töiden jälkeen ja palata jo sunnuntaina enkä ole varma siitä onko se mukavampaa kuin bussilla kulkeminen (jos ei huomioi sitä että teoriassa saattaa päästä perille pari tuntia nopeammin). Juna oli myöhässä ja stressasin vaihtoa ja sitä olenko oikeassa junassa (bussissa sen tietää heti) ja se oli ihan täynnä ja oli kuumaa ja Pendolinon vessat ovat liian vaikeita (tai aina varattuja). Ja seuraavana päivänä helteessä Kuopioon. Mutta hautajaismatkojen ei kai pitäisikään olla hauskoja, vaikka vainaja olisi vanha, leski ja pahasti dementoitunut.

Hautajaiset olivat hyvät ja paikoitellen iloiset. Kristinuskon seremonioilla ei ole kauheasti merkitystä minulle mutta pappi oli hyvä, vaikkei mummoani tuntenutkaan, sopivan hauska ja mikä tärkeintä, savolainen. Johti aika komeasti muistotilaisuudessa Kallavesj-laulun, se toi kylmät väreet selkäpiihini vaikka olenkin aika täysin etääntynyt vähäisistä savolaisista juuristani. Laevat huusivat sopivasti järveltä kävellessämme kappelilta hautapaikalle. Ja hautakukkiemme mustikavarsien joukosta löytyi yksi täydellisen kypsä mustikka, mummonikin oli marjankerääjien lajia. Se päätyi hautaan arkun päälle.

Kuopion hautausmaa on valtavan kaunis, metsäinen ja vanha. Kävimme siellä usein isovanhempieni kanssa, ruokkimassa oravia. Niitä ei nyt näkynyt, sen sijaan siellä oli valtavasti sitruunaperhosia, nekin tuntuivat sopivilta.

Tunsin mummoni aivan liian huonosti ja viimeisinä vuosinaan hän oli aika lailla hävinnyt ihmisenä (onneksi pahiten vasta ukkini kuoleman jälkeen) mutta hän oli hyvä mummo ja äiti ja aika ihana ihminen. Ystävällinen ja hymyilevä. Ja kiitollinen, sitä ei vienyt pois tautikaan.

Isovanhempani olivat urheilullisia, ukkini kilpailikin suunnistuksessa ja seurasi urheilukisoja loppuun asti (perin nyt hänelle kuuluneen taulun jossa on vaikka mitä merkkejä, pinssien esiasteita, olympialaisista ja muista kisoista alkean Los Angelesista 1932. En tiedä mitä sillä teen mutta jotkut merkit ovat hienoja). Kävimme pitkillä kävelyillä, ukkini aina muita pidemmillä, pelasimme korttia (yleensä ristiseiskaa, se oli meidän suvussamme vakava asia ja lapset opetettiin "tekemään työt" varmaan heti kun he pystyivät erottamaan kortit toisistaan). Jälkiruokana oli kiisseliä ja ruokana välillä kalakukkoa, ostettu torilta Hanna Partasen myymälästä, tietenkin.

Lapsena Kuopio tuntui suurkaupungilta, paljon kiinnostavammalta kuin Jyväskylä, oli se kai vähän suurempikin. Molemmat mummolani olivat kerrostalossa, mutta Kuopion mummola oli hieno. Kuopion toiseksi vanhimmassa kerrostalossa, niin meille sanottiin, punatiilisessä ja korkeassa. Joissain ovissa oli lasimaalausikkuna, mummolassa ei ollut mutta siellä oli leveät ikkunalaudat ja 70-luvulla remontoitu keittiö. Rautatie oli aivan vieressä, tavarajunat huusivat öisin. Kaupunkilaista verrattuna meidän metsäläiseen rivitaloelämäämme.

Olin varustautunut hautajaisiin vähän aikuisemmin, mikä sopii kai ihmiselle, jolla ei ole enää isovanhempia elossa eikä muitakaan siitä sukupolvesta kuin yksi isoeno (vai onko äidin isän veli sittenkin isosetä? Huomaan etten tiedä). Tajusin ettei minulla ole mitään siistiä mustaa vaatetta, kesään sopivaa, muuta kuin hameita. Etsin turhaan kaupasta siistiä paitaa joka sopisi töihinkin ja ostin lopulta mekon, yksinkertaisen pikkumustan (jonkalaisia muillakin oli hautajaisissa, he tosin olivat parempia pukeutujia kuin minä ja pitivät jakkua mekin päällä, helteestä huolimatta, aika epäkohteliasta minulta paljastaa käsivarsiani). Ostin myös pienehkön käsilaukun, ensimmäisen omistamani. Ensimmäiset korkokengät ostin viime vuonna ja ne kävivät hyvin nytkin. Kaikille noille löytyy varmaan muutakin käyttöä, niin minulle on ainakin väitetty. Sen opin etteivät ohuet sukkahousut toimi kovin hyvin helteellä tai reiteni ovat niin paksut ettei koko jonka pitäisi sopia sovikaan. Onneksi äidilläni oli varapari kun onnistuin tuhoamaan kahdet.

Pieninkin serkkuni on nyt melkein aikuinen, yksi on isä ja enostani on tullut laiturifilosofi radioon. Toinen eno on jäämässä eläkkeelle. Poikaserkkujeni kanssa minulla ei ollut edelleenkään hirveästi puhuttavaa mutta tyttöserkut ovat hauskoja (jos nyt voi puhua tytöistä kun toinen on tehnyt väitöskirjankin aikoja sitten. Kaipa me kaikki alamme olla aika aikuisia). Isän puolella minulla on enemmän serkkuja, kaikkia ikiä ja laatuja mutta äidin puolella vain kaksi tyttöserkkua (ja kuusi poikaa), he tuntuvat jotenkin erityisiltä vaikkemme olekaan kauheasti yhteyksissä.

Jyväskylä näytti olevan aika lailla entisellään, valmistautumassa ralleihin. Perheeni näyttää alkaneen puhua murretta sen jälkeen kun muutin pois ja sunnuntaina kaupunki oli aivan tyhjä. Perjantaina asemalla oli mustamaija joka luovutti lastinsa toisen pojan äidille, sunnuntaina joku kantoi asemalaiturilla lokin poikaa.