Tiistai

Elämäni on muuttunut nyt niin kiireiseksi että ehdin hädin tuskin elämään, saati sitten kirjoittamaan blogia. Vähän kauhulla odotan sitä, että minulla alkaa olla oikeasti sivutöitä, yhden lehden olen saanut tehtyä aika tehokkaasti ja pari kirjaa odottaa tällä viikolla. Stressiä lisää se että olen nyt oikeassa työsuhteessa (ensimmäisessä kokopäiväisessä sitten vuoden 1998 kun olin yhden kuukauden kesätöissä), työn tuoman stressin lisäksi on stressi siitä mitä kaikkea pitäisi tehdä ja hoitaa. Kuten hankkia uusi verokortti, se vaatii paljon laskelmia ja arkistojen kaivelua. Ja sitten pitäisi lopettaa asumistuki, mikä tuntuu oudon pelottavalta (jos vaikka saan heti potkut) ja liittyä ammattiliittoon (siltä varalta että ehdin olla töissä tarpeeksi ansiosidonnaisen kannalta) ja niin edelleen. Osan niistä ehtisi tehdä myöhemminkin, mutta ne vaivaavat minua siihen asti.

Itse töissä on toisaalta sellaista kuin kuvittelin ja toisaalta aivan yllättävää. Olen oppinut paljon uusia asioita työkaluistani mutta perustyö on tavallaan tuttua, vaikkakin nopeatempoisempaa kuin mihin olen ehkä tottunut. Suurin yllätys on ollut työn sosiaalisuus. Se on myös vaikeinta mutta olen päässyt yllättävän hyvin eroon puhelinkammostani (tosin en voisi vieläkään soittaa mahdolliselle työnantajalle ja markkinoida itseäni, hammaslääkärin voisin kyllä varata helposti ja pitäisikin, se on pitkällä tehtävälistallani) kun suunnilleen joka päivä joudun soittamaan lehtiin ja asiakkaille ja selvittämään asioita ja varaamaan ilmoitustilaa (isoissa firmoissa on kai ihmisiä, jotka hoitavat sellaisen mutta meillä kaikki tekevät kaikkea) ja sellaista. Olen selvinnyt kohtalaisesti, luulen, kun he kerran palkkasivat minut enkä ole tehnyt kohtalokkaita virheitäkään (olen ollut onnekas ja ne pari kertaa kun olen tehnyt kauhean pahan virheen joku huomasi sen). Vähän kyllä hirvittää, en ole aivan varma siitä selviänkö oikeasti mutta toisaalta olen selvinnyt tähänkin asti ja alku on kai vaikein. Toivottavasti. Työkaverit ovat mukavia ja kymmenen kilometrin edestakainen pyörätyömatka tekee hyvää (piti ostaa sadepukukin, nyt vain täytyy kehdata käyttää sitä julkisesti).





Onneksi vähän aikaa on jäänyt muullekin elämälle ja hauskuudelle. Lähinnä kulttuurikaupunkijutuille, kuvieni perusteella ja vähän muullekin. Kaupunkitaidetta lähimaastossa, kaupunkitaidetta kaupungilla, mielenilmausta ja kirjastoautojen visiitti (se oli kesän tunnepitoisin kokemus, jostain syystä ajatus kirjastoautoista jotka ajoivat halki Euroopan Turkuun oli kauhean liikuttava. Puhumattakaan Jyväskylän kirjastoautosta joka oli lapsuudessa tosi tärkeä ja saamelainen kirjastoautokin oli aika liikuttava ja ne olivat jotkut tosi kauniitakin).