Egoismia

Olen harjoitellut jonkinlaisen päiväkirjan pitämistä pari kuukautta ja huomannut netin sopivan paremmin minulle kuin perinteisen päiväkirjan. Voin ainakin teeskennellä etten puhu itsekseni. Olen huomannut että minulla on ajatuksia jotka eivät sovi varsinaiseen päiväkirjaani, lähinnä koska en halua vanhempieni lukevan niitä. Ei suuri syy, mutta minulle tarpeeksi. Eniten kyse on nolouden välttämisestä. En ole tehnyt mitään niin pahaa etteivät vanhempani ymmärtäisi (toivottavasti), en vain halua keskustella heidän kanssaan tietyistä asioista. Mutta selvästi minulla on tarve puhua niistä, vaikka vain netissä.
Toinen syy on se että olen lukenut toisten blogeja ja tuntenut tarvetta kommentoida joitain asioita, en ole vain kehdannut. Ikiomassa blogissani voin kirjoittaa mista haluan.

Tärkein syy on kirjoittaa siitä miksi minusta on tullut tälläinen, ehkä ymmärrän sitten itseänikin paremmin.

On asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni epänormaaliksi. Toisaalta en välitä siitä mitä muut ajattelevat, tai ainakin mielelläni kuvittelen niin. Toisaalta minulle on tarkeää tuntea itseni normaaliksi, etteivät muut pilkkaa ja halveksi minua (kukaan ei ole haukkunut minua tai osoittanut halveksuntaa, ainaaan yläasteen jälkeen mutta minulla on vilkas mielikuvitus).

En ole koskaan seurustellut. 24-vuotiaana (tai melkein 25-vuotiaana) se tuntuu suurelta vialta. Normaalit ihmiset aloittavat seurustelun viimeistään lukiossa. Luulen että siihen on useitakin syitä. Olen itseriittoinen ja viihdyn liiankin hyvin omassa seurassani. Pidän ihmisistä ja kaipaan ystäviä mutta tarvitsen myös aikaa itselleni. Olen tottunut huomioimaan vain omia tarpeitani, en tiedä osaisinko olla suhteessa.
Teininä pidin itseäni suunnattoman rumana ja lihavana, enkä uskonut että kukaan voisi olla minusta kiinnostunut. Eikä varmaan ollutkaan. Jos pitää itseään kamalana ei varmaan tee itsetään houkuttelevaa muille. Olen mielestäni elelleen melkein samannäköinen kuin teininä mutten pidä itseäni enää rumana. En ole kaunis, vaikka minulle on niin sanottu, en pysty uskomaan sitä, mutta olen aivan normaalin näköinen. Minussa ei ole ulkoisesti mitään varsinaisesti rumaa. Joskus minusta jopa tuntuu että näytän ihan hyvältä. En tiedä miksi kuvittelin olevani ruma. Minulla oli huono iho enkä peittänyt sitä millään, finnit eivät ole erityisen viehättävän näköisiä. En kyllä tiedä riittävätkö ne tekemään ihmisestä ruman (eivät ainakaan nayta estävän seurustelua). Syytän mielelläni yläasteen aikaisia luokkakavereitani, erityisesti poikia, jotka onnistuivat ilman suoranaista kiusaamista antamaan kuvan ettei minulla ole väliä ja että olen kamala ja ruma ja olisi parempi ettei minua olisi pilaamassa normaalien ihmisten elämää.
Ei mikään ihme etten seurustellut yläasteella.
En ole oikeastaan edes halunnut seurustella. En viettänyt teini-ikääni katkerana poikaystävällisille, en tuntenut mitään tarvetta seurustella. Minusta tuntui aina aika epätodennäköiseltä että menisin naimisiin. Lapsena ajatus kirkkohäistä kauhistutti minua, onneksi pakanuus pelastaa siltä.

Pelkään että jos joskus päädyn suhteeseen en osaa käyttäytyä oikein ja että onnistun pilaamaan sen. Pelkään etten kykene tarpeeksi voimakkaisiin tunteisiin ja etten osaa tunnistaa niitä.
Pelkäsin nuorempana miehiä, en ollut tottunut heihin. Isäni oli hieman poissaoleva eikä mikään suomalaisen miehen stereotyyppi, naapurimmekaan eivät olleet aivan tavallisia. En tiedä johtiko tuo pelkooni. Päiväkodissa en pelännyt juuri mitään, ainakaan miehiä tai poikia, ala-asteella jossain vaiheessa aloin vierastamaan poikia. Se jatkui ainakin lukioon. Viimeistään parannuin työharjoittelupaikassa, jossa muut olivat miespuolisia. Nykyään kuvittelen olevani aika normaali. Minun on kuitenkin huomattavasti helpompi puhua naisten kanssa. Tämänhetkisessä tilanteessani koulututtuni ovat miehiä ja tulen heidän kanssaan ihan hyvin toimeen, tilanteeni on kyllä aika väliaikainen.

Suuri syy seurustelemattomuuteeni taitaa olla elämäntapani. Viihdyn yksin enkä käy juuri missään. En siis koulun ja internetelämäni ulkopuolella tutustu uusiin ihmisiin. En juurikaan käytä alkoholia ja inhoan baareja. Tunnen myös ennakkoluuloja baarituttavuuksia kohtaan, jopa baareissa käyviä ihmisiä kohtaan. Minulla ei ole varaa harrastaa ja yhdistykset pelottavat minua. En ole enää niin ujo kuin nuorempana mutta uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa, ainakin netin ulkopuolella. Olen ollut vuosuen varrella muutaman kerran sähköpostikirjeenvaihdossa miesten kanssa, viimeinen kerta kaatui kai siihen etten halunnut tavata häntä, se tuntui liian pelottavalta. Ja ehkä muuhunkin. Tapaaminen tuntui liian oikealta.

Luulen että pelkään seurustelua myös kokemattomuuteni vuoksi. En ole neitsyt, mutta paljon ei puutu. Menetin neitsyyteni ihmiselle jota en tuntenut ja joka oli kyllä ihan mukava mutta ei mitään sen kummempaa. Tilaisuus vain tuntui sopivalta, ei tuntunut todennäköiseltä että kukaan mies halauisi minua lähiaikoina ja neitsyys tuntui taakalta. Koko tilanteen takana on outo tarina, jota en aio julkisesti kertoa. Tuosta on kohta neljä vuotta enkä ole sen jälkeen harrastanut seksiä, ainakaan toisen ihmisen kanssa. En pidä itseäni frigidinä, minulla on seksuaalisia haluja. Seksi tuntuu vain pelottavalta, en usko pystyäni rentoutumaan tarpeeksi ja vapautumaan estoistani (olen hyvin estynyt). Yhden yön suhteita en voisi kuvitellakaan harrastavani. Seksuaalisen kokemattomuuden lisäksi olen muutenkin kokematon ja lapsellinenkin, en tiedä osaisinko seurustella.

Olen pelkuri. Pelkään kaikkea mahdollista, mukaan lukien sitä että minuun sattuu, että sydämeni särkyy. Ja että satutan toista. En ole hyvä ihmissuhteissa, olen liian keskittynyt itseeni. Minusta tuntuu että vain teeskentelen olevani kiltti ja mukava. Oikeasti olen inhottava. En edes tiedä pitävätkö ihmiset minua kilttinä tai mukavana.

Suuri syy seurustelemattomuuteni on kai se etteivät miehet ole minusta kiinnostuneita. Minusta tuntuu että minussa on jotain vikaa, etteivät miehet huomaa minua. Ainoan poikkeuksen kanssa onnistuin sotkemaan asiat. En tiedä mitä tunnen (syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa ainakin mutta myös oikeasti pidän hänestä ja arvostan ja ihailen häntä) mutta ajattelen häntä usein.

En ole vieläkään varma haluanko seurustella. En tiedä pystynkö luopumaan itsekkäästä elämästäni tai haluanko olla sitoutunut toiseen ihmiseen. Tai edes kykenenkö.

En ole varma auttaako kirjoittaminen mielenterveyttäni, olen vähintään yhtä hämmentynyt ja sekava kuin ennen kirjoittamisen aloittamista. Ajattelin että jos kirjoitan ajatukseni niin eivät ehkä pyörisi koko ajan päässäni.