7.2.2012

Hiljaiseloa

Olin ajatellut pitää blogitaukoa määrittelemättömän pitkän ajan mutta sen lisäksi että sain kommentteja hiljaisuuteen liittyen minulla onkin yllättäen jotain kirjoitettavaakin. Suuri osa hiljaisuudesta on nimittäin johtunut sen puutteesta. Ei minulle ennenkään tapahtunut mitään mutta nykyään suuri osa elämästäni tuntuu olevan sellaista etten voi edes kirjoittaa siitä, työt ja M ja sellaiset. Töissä on mennyt suhteellisen hyvin (ilman kohtalokkaita virheitä mutta sain aiheellista kritiikkiä juuri) ja suhtaudun varovaisen toiveikkaasti siihen että ne jatkuvat vielä jonkin aikaa ellen tee jotain kohtalokkaan virheellistä). Olen käynyt tänä vuonna melkein joka sunnuntai luistelemassa, se on edelleen hauskaa. Yllätin itseni joululomalla nauttimalla suuresti siitä uudesta Rosa Liksomista (sain sitä lahjaksi kaksi kappaletta). Sain hoidettua asuntooni uuden jääkaapin ja vuokranantaja yllätti ilmoittamalla ettei nosta vuokraa ainakaan heti. Saa kotini tuntumaan vähemmän ankealta. Olen tehnyt aika paljon keikkatöitä ja niiden yhdistäminen kokopäivätöihin on juuri niin hauskaa kuin kuvittelinkin. Olen onnistunut jotenkin laihtumaan viime vuoden aikana kymmenisen kiloa, vaikka tunnunkin vastustavan sitä elintavoillani. Normaalipainoon olisi muutama kilo mutta en taida päästä niistä eroon. Muulle kuin työlle ei tunnu jäävän kauheasti aikaa, käsitöitä olen saanut tehtyä yhden kummallisen pipon (se sopisi ihmiselle jolla on sekä lattea että leveä kallo) ja aloitettua hameen kauniista turkoosista tweedistä (joka on mahdollisesti oikeaa Harris-tweediä, ellei Ebay-myyjä valehdellut, ainakin se saapui Ulko-Hebrideiltä), se ei vain oikein edisty kun ompelukurssi peruutettiin keväältä vähäisen osanoton vuoksi (se oli valtava pettymys). Tuo on kai elämäni tällä hetkellä.

Ja mistä minun piti kirjoittaa. Sain luettua loppuun kirjan, joka oli niin hyvä että halusin julistaa sen hienoutta kaikille. Kate Atkinson on ehkä ainoa vähän niin kuin vakavasti otettava kirjailija, jota luen (Rosa Liksom oli huomattava poikkeus). Löysin hänen kirjansa, joskus teininä ja ihastuin niihin, kieleen ja outouteen, mikä on aika poikkeuksellista kun yleensä pidän enemmän seikkailuista ja onnellisista lopuista. Atkinson ei varsinaisesti harrasta niitä mutta hänen kirjansa ovat paikoitellen hauskoja ja paikoitellen synkkiä ja aina vähän kummallisia. Hänen uusimmat kirjansa ovat tavallaan dekkareita, niissä on päähenkilönä entinen sotilas/poliisi/yksityisetsivä Jackson Brodie, joka sekaantuu erilaisiin tapauksiin, rikoksia tapahtuu ja niitä selvitetään mutta se ei ole olennaista (en kyllä ole varma siitä mikä on, Atkinsonin Facebook-sivuilla eräs fani sanoo "Your books are like abstract paintings that slowly morph into coherent designs." Se on aika osuvaa ja ehkä minuun vetoaa sellainen kerronta ja se on myös oikeastaan yksi syy miksi pidän taittamisesta, kaaoksesta syntyy lopulta siisti järjestys kun kaikki osat löytävät oikean paikkansa). Uusin niistä, Started Early, Took My Dog on ehkä paras tähän mennessä, aika rankka mutta nautittava (muutkin ovat rankkoja, jouduin jättämään sarjan ensimmäisen osan kesken koska se oli aivan liian järkyttävä). Se ei ole mitenkään vaikea kirja, mikään noista ei ole (kun minäkin pystyn nauttimaan niistä). Ja täytyy sanoa että tuo päähenkilö on suuri syy miksi pidän kirjoista.

Luettuani sen loppuun (ajattelin lukea ehkä vartin ennen kuin ryhdyn tekemään töitä, onneksi niillä ei ole kiirettä kun loppuilta meni kirjan kanssa) ryntäsin heti kirjailijan kotisivuille katsomaan jos olisi vaikka tulossa jatkoa. Se ei selvinnyt sen sijaan opin että BBC on tehnyt ensimmäisistä kirjoista tv-sarjan, että se on saatavilla dvd:llä ja että päähenkilöä esittää osuvasti Jason Isaacs, joka on tuossa roolissa kaukana Lucius Malfoysta. Olin ollut vähän ylpeä siitä että olen onnistunut välttelemään nettiostoksia pitempään mutta tuon pitäisi olla sen viidentoista euron arvoinen. Toivottavasti.

29.10.2011

Pitkästä aikaa

Blogitauko näköjään venähti huomaamatta. Olen aina ollut sitä mieltä että jos en kirjoita päivittäin se luultavasti jää (enkä kyllä taida nytkään saada kirjoitettua useammin).

Minulle ei taida kuulua mitään uutta, töissä on mennyt ihan kohtuullisesti (olen välttänyt suuremmat katastrofit ja kokenut pari onnistumistakin) ja M on yhtä mukava kuin ennenkin, muuta en ole juuri ehtinyt tekemään viime aikoina. Aika kuluu valtavan nopeasti.

Suurin muutos on ehkä se että työmatkapyöräily on tehnyt minulle aika hyvää. Olen lähempänä ihannepainoani kuin vuosiin, vaikka vielä kyllä ylipainoinen. Kuntonikin on parantunut, pääsen viiden ja puolen kilsan työmatkan parhaimmillaan kahdessakymmenessä minuutissa (ennen se saattoi mennä neljään kilometriin). Siihen auttoi pyörän vaihtaminen, sain äitipuoleltani tarpeettomaksi jääneen maastopyörän ja järkytyin siitä miten hauskaa pyöräily voi olla. Valitettavasti pyöräilykausi ei kestä enää minun kohdallani montaa viikkoa, pelkään miten sitten käy kun on synkkää ja sateista ja nälkä ja väsynyt ja työpaikan vieressä karkkia myyvä kauppa. Täytyy ehkä kehittää jonkinlaista itsekuria.

Tyylilleni pyöräily ei ole kyllä tehnyt hyvää. Ostin alkusyksystä sadepuvun kun kyllästyin kastuneisiin farkkuihin mutta paremman takin puutteessa olen käyttänyt puvun takkia jatkuvasti ja joka paikassa. Se ei ole sentään perinteinen sadetakki vaan tuulta ja vettä kestävä ulkoilu-, mutta jos olisin tajunnut miten paljon sitä tulen käyttämään olisin saattanut valita jonkun muun värin kuin melkein neonpunaisen fuksian. Otin myös uuden kypärän kun entinen tippui asfaltille todistajien läsnä ollessa enkä voinut teeskennellä ettei sitä tapahtunut (niin kuin ehkä aiemmin). Tähän aikaan vuodesta valikoimat olivat aika suppeat ja niin se on valtavan iso ja valkoinen. Välillä vähän nolottaa kaupungilla mutta se on niin käytännöllistä.

Olen saanut töistä aika paljon aikakauslehtiä (ne lähettävät ilmaisnumeroita mainostoimistoihin ilmeisesti siinä toivossa että meihin iskee halu suositella heitä asiakkaillemme). Joskus kun olin ensimmäisiä kertoja ahdistunut, minulla oli tapana lukea sisustuslehtiä kun niissä ei ollut mitään pelottavaa ja ne olivat niin kaukana omasta elämästäni. Nyt sisustuslehdet ovat ahdistavimpia, ne ovat liian täynnä 26-vuotiaita, jotka asuvat valtavissa asunnoissa joissa on lautalattiat ja leveät ikkunalaudat ja jotka ovat täynnä perintöesineitä, kadulta tehtyjä löytöjä (mistä ne kaikki löytävät valtavia kirjaimia? Minäkin haluan) ja designklassikoita. Kun itse asuu epämääräisessä lähiössä asunnossa, joka voisi olla paremmassakin kunnossa ja joka on täynnä hyllyjä ja tuoleja eikä juuri muita kalusteita ja asuntolaina tuntuu yhtä kaukaiselta kuin matka Virgin Galacticilla. Yleisesti ottaen olen kyllä hyvin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, kunhan vain välttelen sisustuslehtiä.

Olen oppinut lehdistä myös sen että tänä syksynä toimistoon kannattaa pukeutua valkoiseen kauluspaitaan ja kultaiseen paljettihameeseen. Taidan pysyä tylsissä farkuissani.




Minulla on uusi laukku. Vannoin kesällä etten vähään aikaan laukkua vaan minulle riittää ostettu. Se hajosi vielä nopeammin kuin itsetekemäni (muun muassa vetoketjun vedin katkesi) ja nyt minulla on laukku jonka suhteen olen aika toiveikas. Se on yltä päältä muovia, ei kauhean söpö mutta asiallinen. Kankaiden löytäminen oli vähän vaikeaa ja tilasin vähän ylimääräistäkin. Päältä se on paksua vedenpitävää nylonia, päällyksen vetoketjut ovat myös vedenpitäviä. Vuori ei ole hirveän kivaa, sitä mainostettiin nettikaupassa hopeanvärisenä vuorikankaana enkä tajunnut että se on tarkoittaa autonpressua. Se on kyllä kestävän oloista, ei vain tunnu aivan miellyttävältä. Lankana oli paksua nylonlankaa ja laukku tuhosi aika monta farkkuneulaa. Viimeisen tikkauksen ulkoistin suutarille yritettyäni sitä liian monta kertaa (se oli hyvä idea ja lopputulos onnistunut). Mukana noin kahdeksan taskua (kolme vetoketjullista), magneettikiinnitys, avainlenkki ja paikka heijastimelle. Ohjeena vanha tuttu, reippaasti muokattuna (se on paras olkalaukun ohje johon olen törmännyt). Käytin ensimmäistä kertaa valmista hihnaa, se toimii niin hyvin etten aio palata itseommeltuun. Aikaa meni parikymmentä tuntia ja rahaa vähän liian paljon, vaikkeivat nuo kankaat mitenkään kalliita olekaan.

Mustan laukun kuvaaminen lokakuussa on hieman hankalaa.

16.8.2011

Tiistai

Elämäni on muuttunut nyt niin kiireiseksi että ehdin hädin tuskin elämään, saati sitten kirjoittamaan blogia. Vähän kauhulla odotan sitä, että minulla alkaa olla oikeasti sivutöitä, yhden lehden olen saanut tehtyä aika tehokkaasti ja pari kirjaa odottaa tällä viikolla. Stressiä lisää se että olen nyt oikeassa työsuhteessa (ensimmäisessä kokopäiväisessä sitten vuoden 1998 kun olin yhden kuukauden kesätöissä), työn tuoman stressin lisäksi on stressi siitä mitä kaikkea pitäisi tehdä ja hoitaa. Kuten hankkia uusi verokortti, se vaatii paljon laskelmia ja arkistojen kaivelua. Ja sitten pitäisi lopettaa asumistuki, mikä tuntuu oudon pelottavalta (jos vaikka saan heti potkut) ja liittyä ammattiliittoon (siltä varalta että ehdin olla töissä tarpeeksi ansiosidonnaisen kannalta) ja niin edelleen. Osan niistä ehtisi tehdä myöhemminkin, mutta ne vaivaavat minua siihen asti.

Itse töissä on toisaalta sellaista kuin kuvittelin ja toisaalta aivan yllättävää. Olen oppinut paljon uusia asioita työkaluistani mutta perustyö on tavallaan tuttua, vaikkakin nopeatempoisempaa kuin mihin olen ehkä tottunut. Suurin yllätys on ollut työn sosiaalisuus. Se on myös vaikeinta mutta olen päässyt yllättävän hyvin eroon puhelinkammostani (tosin en voisi vieläkään soittaa mahdolliselle työnantajalle ja markkinoida itseäni, hammaslääkärin voisin kyllä varata helposti ja pitäisikin, se on pitkällä tehtävälistallani) kun suunnilleen joka päivä joudun soittamaan lehtiin ja asiakkaille ja selvittämään asioita ja varaamaan ilmoitustilaa (isoissa firmoissa on kai ihmisiä, jotka hoitavat sellaisen mutta meillä kaikki tekevät kaikkea) ja sellaista. Olen selvinnyt kohtalaisesti, luulen, kun he kerran palkkasivat minut enkä ole tehnyt kohtalokkaita virheitäkään (olen ollut onnekas ja ne pari kertaa kun olen tehnyt kauhean pahan virheen joku huomasi sen). Vähän kyllä hirvittää, en ole aivan varma siitä selviänkö oikeasti mutta toisaalta olen selvinnyt tähänkin asti ja alku on kai vaikein. Toivottavasti. Työkaverit ovat mukavia ja kymmenen kilometrin edestakainen pyörätyömatka tekee hyvää (piti ostaa sadepukukin, nyt vain täytyy kehdata käyttää sitä julkisesti).





Onneksi vähän aikaa on jäänyt muullekin elämälle ja hauskuudelle. Lähinnä kulttuurikaupunkijutuille, kuvieni perusteella ja vähän muullekin. Kaupunkitaidetta lähimaastossa, kaupunkitaidetta kaupungilla, mielenilmausta ja kirjastoautojen visiitti (se oli kesän tunnepitoisin kokemus, jostain syystä ajatus kirjastoautoista jotka ajoivat halki Euroopan Turkuun oli kauhean liikuttava. Puhumattakaan Jyväskylän kirjastoautosta joka oli lapsuudessa tosi tärkeä ja saamelainen kirjastoautokin oli aika liikuttava ja ne olivat jotkut tosi kauniitakin).

2.8.2011

Parainen

Parainen on tietysti aika kaukana Turusta, mutta pääsee osaksi Turku-sarjaani kun satuin käymään siellä retkellä äitini kanssa. Ja yksi Turun hauskoja puolia on meren ja saariston läheisyys.

Suunnittelimme alun perin saariston rengastien pyöräilyä, mutta ajanpuutteessa se kutistui bussiretkeen. Turusta pääsee bussilla muuallekin saaristoon mutta halvimmin ja helpoimmin Paraisille. Kävin siellä pari vuotta sitten samankaltaisella retkellä (täällä kertomus siitä ja hyvin samanlaisia kuvia), nyt käyntikohteita oli vain vähän vähemmän, noin puoleksi päiväksi.


Ensin Helmiveneen suloiset alpakat. Liike sijaitsee aika lähellä linja-autoasemaa ja siellä myydään alpakkajuttuja ja käsitöitä, meitä kiinnosti eniten katsoa alpakoita viereisessä aitauksessa.




Helmiveneeltä on hyvä jatkaa joen (tai salmi se kai on) vartta kirkolle, se on kaunis ja keskiaikaisen harmaakivinen. Tällä kertaa se oli remontissa ja vain vaeltelimme hautausmaalla.


Kirkon lähellä on Vanha Malmi, vanha puutaloalue. Kävimme kahvilla Fredrikantuvassa, museokahvilassa, joka toimii talossa johon myöhempi Fredrika Runeberg muutti Turun palon tuhottua hänen perheensä kodin. Hyvin idyllistä ja sympaattisen kotikutoista. Ja oli aika hyvää kakkuakin.





Vanha Malmi itsekin on aika idyllinen.


Viimeinen kohteemme oli kaikkea muuta kuin idyllinen, Paraisten kalkkilouhoksen valtava monttu. Se on niin suuri osa Paraisten historiaa ja nykypäivääkin että sitä oli pakko käydä katsomassa.

25.7.2011

Maanantai

Kävin Jyväskylässä, pikaisesti ja vähän ikävissä merkeissä. Menin poikkeuksellisesti junalla kun matkaan piti lähteä töiden jälkeen ja palata jo sunnuntaina enkä ole varma siitä onko se mukavampaa kuin bussilla kulkeminen (jos ei huomioi sitä että teoriassa saattaa päästä perille pari tuntia nopeammin). Juna oli myöhässä ja stressasin vaihtoa ja sitä olenko oikeassa junassa (bussissa sen tietää heti) ja se oli ihan täynnä ja oli kuumaa ja Pendolinon vessat ovat liian vaikeita (tai aina varattuja). Ja seuraavana päivänä helteessä Kuopioon. Mutta hautajaismatkojen ei kai pitäisikään olla hauskoja, vaikka vainaja olisi vanha, leski ja pahasti dementoitunut.

Hautajaiset olivat hyvät ja paikoitellen iloiset. Kristinuskon seremonioilla ei ole kauheasti merkitystä minulle mutta pappi oli hyvä, vaikkei mummoani tuntenutkaan, sopivan hauska ja mikä tärkeintä, savolainen. Johti aika komeasti muistotilaisuudessa Kallavesj-laulun, se toi kylmät väreet selkäpiihini vaikka olenkin aika täysin etääntynyt vähäisistä savolaisista juuristani. Laevat huusivat sopivasti järveltä kävellessämme kappelilta hautapaikalle. Ja hautakukkiemme mustikavarsien joukosta löytyi yksi täydellisen kypsä mustikka, mummonikin oli marjankerääjien lajia. Se päätyi hautaan arkun päälle.

Kuopion hautausmaa on valtavan kaunis, metsäinen ja vanha. Kävimme siellä usein isovanhempieni kanssa, ruokkimassa oravia. Niitä ei nyt näkynyt, sen sijaan siellä oli valtavasti sitruunaperhosia, nekin tuntuivat sopivilta.

Tunsin mummoni aivan liian huonosti ja viimeisinä vuosinaan hän oli aika lailla hävinnyt ihmisenä (onneksi pahiten vasta ukkini kuoleman jälkeen) mutta hän oli hyvä mummo ja äiti ja aika ihana ihminen. Ystävällinen ja hymyilevä. Ja kiitollinen, sitä ei vienyt pois tautikaan.

Isovanhempani olivat urheilullisia, ukkini kilpailikin suunnistuksessa ja seurasi urheilukisoja loppuun asti (perin nyt hänelle kuuluneen taulun jossa on vaikka mitä merkkejä, pinssien esiasteita, olympialaisista ja muista kisoista alkean Los Angelesista 1932. En tiedä mitä sillä teen mutta jotkut merkit ovat hienoja). Kävimme pitkillä kävelyillä, ukkini aina muita pidemmillä, pelasimme korttia (yleensä ristiseiskaa, se oli meidän suvussamme vakava asia ja lapset opetettiin "tekemään työt" varmaan heti kun he pystyivät erottamaan kortit toisistaan). Jälkiruokana oli kiisseliä ja ruokana välillä kalakukkoa, ostettu torilta Hanna Partasen myymälästä, tietenkin.

Lapsena Kuopio tuntui suurkaupungilta, paljon kiinnostavammalta kuin Jyväskylä, oli se kai vähän suurempikin. Molemmat mummolani olivat kerrostalossa, mutta Kuopion mummola oli hieno. Kuopion toiseksi vanhimmassa kerrostalossa, niin meille sanottiin, punatiilisessä ja korkeassa. Joissain ovissa oli lasimaalausikkuna, mummolassa ei ollut mutta siellä oli leveät ikkunalaudat ja 70-luvulla remontoitu keittiö. Rautatie oli aivan vieressä, tavarajunat huusivat öisin. Kaupunkilaista verrattuna meidän metsäläiseen rivitaloelämäämme.

Olin varustautunut hautajaisiin vähän aikuisemmin, mikä sopii kai ihmiselle, jolla ei ole enää isovanhempia elossa eikä muitakaan siitä sukupolvesta kuin yksi isoeno (vai onko äidin isän veli sittenkin isosetä? Huomaan etten tiedä). Tajusin ettei minulla ole mitään siistiä mustaa vaatetta, kesään sopivaa, muuta kuin hameita. Etsin turhaan kaupasta siistiä paitaa joka sopisi töihinkin ja ostin lopulta mekon, yksinkertaisen pikkumustan (jonkalaisia muillakin oli hautajaisissa, he tosin olivat parempia pukeutujia kuin minä ja pitivät jakkua mekin päällä, helteestä huolimatta, aika epäkohteliasta minulta paljastaa käsivarsiani). Ostin myös pienehkön käsilaukun, ensimmäisen omistamani. Ensimmäiset korkokengät ostin viime vuonna ja ne kävivät hyvin nytkin. Kaikille noille löytyy varmaan muutakin käyttöä, niin minulle on ainakin väitetty. Sen opin etteivät ohuet sukkahousut toimi kovin hyvin helteellä tai reiteni ovat niin paksut ettei koko jonka pitäisi sopia sovikaan. Onneksi äidilläni oli varapari kun onnistuin tuhoamaan kahdet.

Pieninkin serkkuni on nyt melkein aikuinen, yksi on isä ja enostani on tullut laiturifilosofi radioon. Toinen eno on jäämässä eläkkeelle. Poikaserkkujeni kanssa minulla ei ollut edelleenkään hirveästi puhuttavaa mutta tyttöserkut ovat hauskoja (jos nyt voi puhua tytöistä kun toinen on tehnyt väitöskirjankin aikoja sitten. Kaipa me kaikki alamme olla aika aikuisia). Isän puolella minulla on enemmän serkkuja, kaikkia ikiä ja laatuja mutta äidin puolella vain kaksi tyttöserkkua (ja kuusi poikaa), he tuntuvat jotenkin erityisiltä vaikkemme olekaan kauheasti yhteyksissä.

Jyväskylä näytti olevan aika lailla entisellään, valmistautumassa ralleihin. Perheeni näyttää alkaneen puhua murretta sen jälkeen kun muutin pois ja sunnuntaina kaupunki oli aivan tyhjä. Perjantaina asemalla oli mustamaija joka luovutti lastinsa toisen pojan äidille, sunnuntaina joku kantoi asemalaiturilla lokin poikaa.

18.7.2011

Maanantai

Stressaannun välillä siitä että kesä on melkein ohi enkä ole ehdi tekemään mitään. En ole kyllä aivan varma siitä mitä minun pitäisi ehtiä, luultavasti pitkiä pyöräretkiä ja täysillä kesästä nauttimista ja mattojen pesua. En ole käynyt vielä kertaakaan edes uimassa tänä vuonna, vaikka on ollut tarkoitus. Toisaalta, täysipäiväinen työskentely (sivutöitä ei ollut onneksi kuin aika vähän, en tiedä miten selviän kun niitä on enemmän) vähän haittaa vapaa-ajan tekemisiä ja esimerkiksi viime viikolla en ehtinyt tekemään juuri mitään kun minulla oli niin kiire tehdä asioita, kävin kotona lähinnä vain nukkumassa. Se tuntui aika oudolta ja vaikka kaikki tekemiset olivatkin hauskoja olen aika iloinen ettei tälle viikolle ole juurikaan sovittua tekemistä (paitsi viikonlopulle matka hautajaisiin, mikä ei ole niin hauskaa). En kestä sellaista puuhakkuutta jatkuvasti.




Tiistaina olin koko illan marjassa, se aika on tullut taas. Reilussa kahdessa tunnissa puolitoista litraa mustikkaa ja vähän metsämansikoita ei ole erityisen hyvä saalis mutta siitä riittää syömistä aika moneksi päiväksi talvella. Keskiviikkona tapasin erään ystävän jota näen aivan liian harvoin ja tein vielä vähän sivutöitä, aivan liian myöhään kun en väsyneenä kyennyt tehokkuuteen. Torstaina kävimme M:n kanssa katsomassa vampyyrisirkusta, hienossa vanhassa sirkusteltassa (jotkut temput olivat sydäntäpakahduttavan hienoja). Perjantaina oli jatsia jokirannassa, siihen en jaksanut keskittyä niin kuin olisi pitänyt. Ja sitten viikonloppuna oli Finncon. En nähnyt lauantaina yhtään esitystä mutta olin valtavan sosiaalinen, se saattoi olla hauskempaa. Näin vanhoja ystäviä ja tuttuja, joitain uusia ihmisiä ja siskoni, jolla oli hienot punaiset piilolinssit. Sunnuntaina kävin jopa yhdessä ohjelmassa, hauska esitys oudoista vanhoista sci-fisarjakuvista. Muuten kävelin ympäri aluetta kuvaamassa ihmisiä, hyvin huonosti ja tuntien epämääräistä syyllisyyttä siitä että kuvaan tuntemattomia ilman erityistä lupaa.

11.7.2011

Jokiranta









Vietän jokirannassa eniten aikaa lempipaikoistani, vaikka en olekaan saanut toteutettua suunnitelmiani usean tunnin piknikistuskelusta. En ole aivan varma siitä mikä tekee rannasta niin viehättävän ja suositun, verrattuna vaikka puistoihin. Luulen että ainakin minulle se on yhdistelmä rauhaa ja ihmisvilinää, ranta on ehkä näyttäytymispaikka ja loistava paikka ihmisten tarkkailuun. Toisaalta siellä voi istua lukemassa ilman että tulee häirityksi. Se on tietysti kaunis, joki ja puut ja vanhat talot ja kirkko. Se on myös tilaa joka on varattu kaupunkilaisille. Ei autoja (tässä jokiranta käsittää ehkä alueen Aurasillalta Tuomiokirkkosillalle, itse istun mieluiten kirjaston edessä) ja vaikka rannassa onkin paljon ravintoloita, on siellä myös paljon tilaa epäkaupalliselle olemiselle. Tänä vuonna jokirannassa tapahtuukin kaikenlaista, kuvissa mukana esimerkiksi keinutuolien kokoontumisajot toukokuussa.

4.7.2011

Maanantai

Kesäkuu on mennyt aivan liian nopeasti. Kaikenlaista on tapahtunut mutta silti en ole ehtinyt tekemään mitään, tai siltä ainakin tuntuu. Olen kuitenkin grillannut kavereiden luona, istunut jokirannassa pari kertaa, käynyt parilla keikalla, vanhentunut ja ehtinyt käymään Jyväskylässäkin juhannuksena ja kai tehnyt jotain muutakin, minkä olen saattanut unohtaa.

Eniten aikaa ja energiaa on vienyt uusi työharjoittelu, se joka saattaa mahdollisesti johtaa vähän pidempään pätkätyöhön, jos kaikki menee hyvin. Tähän mennessä on mennyt kohtuullisesti, vaikka teenkin jatkuvasti virheitä. Työhön liittyy hirveä määrä yksityiskohtia ja tuntuu siltä että kun muistan niistä muutaman onnistun unohtamaan ainakin yhden. Tähän mennessä en ole kyllä tehnyt mitään peruuttamatonta. Olen viihtynyt yllättävän hyvin, työkaverini ovat ystävällisiä ja firma sopivan pieni minulle, vain muutama ihminen. Olen ollut myös yllättävän reipas, omasta mielestäni ja olen joutunut puhumaan puhelimessakin, kohtuullisen hyvin. Työtehtävät ovat uudenlaisia verrattuna siihen mitä olen aiemmin tehnyt, lähinnä lehti-ilmoituksia ja olen oppinut paljon uutta, ohjelmista ja sanomalehtien toiminnasta ja sellaisesta. Työ on paljon nopeatahtisempaa kuin mihin olen tottunut, jo senkin takia että ilmoituksen tietojen muuttamiseen menee vähemmän aikaa kuin kirjaan, eli päivän aikana saattaa tehdä aika montaa työtä. Työn huono puoli, blogin kannalta, on se että kaikista kiinnostavin siihen liittyvä on myös sellaista josta ei voi kirjoittaa blogiin. Sekin on vähän ikävää ettei minulle oikein jää energiaa kirjoittaa työpäivän jälkeen, mikä tarkoittaa sitä että tuskin kesän aikana palaan säännölliseen päivitykseen. Syksyllä voi olla toisin, kun alan taas kulkemaan bussilla, siellä on aika kirjoittaa.

Sen voin sentään kertoa että firma muutti viime viikolla uusiin tiloihin ja olin apuna muutossa. En sentään tavaroiden kantamisessa, siihen oli hankittu ammattimiehiä, mutta pakkasin ja sitten purin monta laatikollista. Ei ehkä lempipuuhaani helteellä mutta tuli olo että oli ainakin tehnyt jotain. Työmatkani piteni samalla vähän mutta pääsen nyt töihin aivan uutta reittiä, kauhean hauskaa, ainakin silloin kun sää sopii pyöräilyyn. Pitkiä pätkiä joilla ei tarvitse välittää liikennevaloista eikä tarvitse ajaa keskustan kautta mutta puolet matkasta on täynnä vanhoja taloja ja vanhoja puita ja hauskoja kirkkoja (tai yksi) ja vaikka työpaikka itse onkin uudemmassa talossa on sen ympäristö täynnä vanhoja. Portsaa. Pyöräilykin tuntuu vaihteeksi hauskalta, välillä jo huolestuin oudoista äänistä ja käytin sitä huollossa. Poljin kuulemma ottaa kiinni pyörän jalkaan.

11.6.2011

Turun linna

Minun ei ollut tarkoitus vierailla linnassa osana projektiani. Se on Turun tärkeimpiä nähtävyyksiä kyllä mutta toisaalta se ei ole suosikkejani. Se on kyllä valtavan kaunis, kaariholvien ihailijalle riittää nähtävää ja rakastan linnan ikkunoita. Ilman opastusta tai tarkempia tietoja sen heikkoutena on se että se on sarja tyhjiä huoneita (lähinnä) ja siksi sen uudelleenvierailuarvo ei ole kovin suuri. Suosittelen yleisöopastuksia tai linnan sivuilta ladattavaa nauhoitusta, kokeilematta kumpaakaan. Tuo pätee kyllä ehkä enemmän linnaan palaamiseen, ensimmäisellä kerralla minulle riittivät ne ikkunat ja holvit ja keskiaikaiset puuveistokset kappelissa. Suosittelen erityisesti Pyhää Yrjänää.

Syy käyntiini linnassa oli oululaisten ystävien vierailu noin viikko sitten, se oli minulle linnaa tärkeämpi (alkukesän hauskimpia päiviä).

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna


Kuvat ovat itse ottamiani, kokeilin tällä kertaa pääseekö suuremman kuvamäärän kanssa helpommalla Picasan kanssa. Ehkä vähän.

1.6.2011

Keskiviikko


Päätin pitää pientä lomaa blogista kesäkuun ajan, tosin luultavasti jatkan Turku-sarjaani jos saan käytyä kohteissani. Hauskaa alkukesää!

31.5.2011

Kaarina Maununtyttären hauta

Valitsin Turku-sarjani kolmannen kohteen sillä perusteella että se olisi helppo, se kun on keskustassa. Lopulta se vaati kolme yritystä. Ensimmäisellä kerralla kamerastani loppui akku. Toisella kerralla kuvittelin ladanneeni sen, mutta akku loppui heti kun yritin ottaa kuvia. Onneksi mukana oli ystävä, jonka kameraa sain lainata (kiitos!). En kuitenkaan onnistunut ottamaan tarkkaa kuvaa varsinaisesta kohteestani, joten piti yrittää vielä kolmannen kerran ja se toimi.

Turun tuomiokirkko ja Kaarina Maununtyttären hauta













Ennen kuin muutin Turkuun minulla oli tapana käydä täällä ehkä kolme neljä kertaa vuodessa ja joka kerta kävin tuomiokirkossa. Sen jälkeen kun muutin tänne en ole tainnut käydä kuin muutaman kerran. En ole uskonnollinen mutta pidän kauniista rakennuksista ja tuomiokirkossa minua viehättävät erityisesti pylväät, ne ovat niin massiiviset ja holvikatot. Ja Kaarina Maununtyttären hautamuistomerkki. En ole varma miksi kiinnostuin siitä alun perin, ehkä sen takia että hän oli melkein kaimani ja kuuluisa historiallinen henkilö ja siellä hänen hautansa vain on kirkossa. Kirkossa on kyllä muutakin kiinnostavaa nähtävää, kuten vaikka tällä hetkellä mielenkiintoinen nykytaidenäyttely viimeisestä ehtoollisesta (mukana muun muassa Andy Warhol).
Blog Widget by LinkWithin