17.5.2015

Ilmeisesti ihmisellä olisi hyvä olla haaveita ja unelmia ja suunnitelmia, aivan hullujakin ja kunnianhimoisia. Kai pelkkä suunnittelemisen aloittaminen hyväksi, tai jotain (niin ainakin sanottiin oudoissa mindfulness-paperiaskartelu-lehdissä, joita olen lukenut). Joskus mietin onko ongelmani se, että olen luonteeltani suunnitelmia tekevä ihminen mutta en osaa tehdä suunnitelmaa, jolla pääsisin jonnekin. Tai en osaa nähdä mitään päämäärää ja kellun vain odottamassa että jotain tapahtuisi. Ja ahdistun siitä epävarmuudesta.

Olen myös miettinyt sitä etten osaa haaveilla kunnolla. Olisi kivaa esimerkiksi käydä joskus Madeiralla tai Islannissa tai Walesissa tai Hollannissa kaikissa niistä paikoista, joista pidin mutta ne tuntuvat niin mahdottomilta toteuttaa etten uskalla edes haaveilla. Tai niin kuin joskus kymmenen vuotta sitten kun ajattelin että poikaystävä voisi olla kiva olemassa, mutta sellaisesta haaveileminen tuntui täysin epärealiselta. Ehkä työkin tuntuu samanlaiselta, että ei voi edes haaveilla suhteellisen turvatusta työstä, tai ainakin sellaisesta että tietäisi mitä tapahtuu puolen vuoden päästä. Mutta joillekin ihmisille tuollaiset asiat ovat itsestäänselvyyksiä, että totta kai on parisuhde ja työpaikka ja omistusasunto, ilman neurooseja ja epävarmuutta ja huonoutta.

Minä olen uskaltanut unelmoida pienistä asioista, esimerkiksi siitä Aurajoella melomisesta. Sekin tuntui vähän uskaliaalta, vaikka oli toteutettavissa helposti (parilla kympillä saa vuokrattua kanootin Aurajoen opastuskeskuksesta, suosittelen).

Mietin näitä kun kävimme eilen lähikunnan idyllisen asuinalueen pihatapahtumassa. Että miten ihmiset pääsevät elämään sellaista elämää, vanhassa tehdasrakennuksessa ja puutaloissa ja järven rannalla. Rahaa se tietysti vaatii (asunnot siellä näyttävät maksavan noin kaksi kertaa sen mitä minun lähiössäni, mutta on puitteissa vähän eroa) mutta kai siellä asuu ihan tavallisia ihmisiäkin, taiteilijoitakin. Vähän saattoi käydä kateeksi, mutta en kyllä ehkä itse haluaisi asua siellä vaikka olisi varaakin, sen verran huonosti julkinen liikenne siellä toimii. Sen sijaan minun epärealistiselta tuntuva asuntohaaveeni on parveekkeellinen kaksio vähän viihtyisämmässä lähiössä lähempänä merta.

***

Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
Tämä kirja huolestutti minua etukäteen, se nimittäin kertoo hullujen unelmien rohkeasta toteuttamisesta ja sen Sei Shōnagonin "tyynynaluskirjasta", johon kirjoittaja oli hullaantunut. Minä kun en varsinaisesti hullaantunut. Kirjasta pidin yllättävän paljon, varsinkin kun kirjoittaja oli hullaantumisessaan hyppinyt tylsien seremoniakuvausten yli ja nauttinut terävistä listoista. Se selitti paljon. Minua viehätti sekin, että kirjoittaja väittää olevansa ujo ja epäsosiaalinen epävarma, se sai hänet vaikuttamaan sympaattisemmalta (vaikka hän tuntuukin olevan aika kaukana siitä). Taidan pitää siitä että muutkin kirjoittavat matkakirjoja, joissa he paljastavat epävarmuutensa ja haahuilevat vailla dynaamisuutta ja extreme-seikkailuja. Ja Japani taitaa kuulua nyt listalle paikoista, joissa saattaisi olla kiva käydä, ehkä, jos joskus tulee sellainen mahdollisuus. Tavallisetkin ihmiset matkustavat sinne, kuten pikkusiskoni useamman kerran. 

Tuli mieleen, että ehkä kirjablogissa pitäisi kertoa enemmän kirjasta eikä omista traumoistaan. Tässä keski-ikäinen (tai 38-vuotias, mikä ei minusta tunnu vielä keski-iältä) nainen kyllästyy elämäänsä, jää vuorotteluvapaalle ja matkustaa ympäri maailmaa idolinsa jäljillä etsimässä itseään. Ja näkee kirsikankukkia ja muinaisia temppeleitä ja sammalmetsiä.   

Lukulistalleni päätyi vähän lisää vanhaa japanilaista kaunokirjallisuutta. Ehkä tämä olisi pitänyt merkitä tietokirjaksi niin nekin mahtuisivat lukuhaasteeseen, jos saan ne luettua (Kenkōn Joutilaan mietteitä voisi olla kirja, joka kertoo ihmisestä, joka on eri sukupuolta kuin sinä ja Keisarinnan hovineidon päiväkirja olla runokirja tai tositapahtumiin perustuva kirja).

15.5.2015

Sen verran olen tainnut muuttua aiemmista ajoista etten pysty kirjoittamaan enää yhtä avoimesti. Osittain sen takia että elämässäni on nykyään enemmän asioita joista ei voi kirjoittaa, ainakaan yksityiskohtaisesti, osittain tuntuu siltä että kirjoitin kaiken olennaisen aikoinaan. Se tuntuu niin tylsältä kirjoittaa niistä samoista asioista. Pelkään vieläkin melkein kaikkea (erityisesti muutosta ja maailmanloppua, muun muassa), olen edelleen/taas vailla työtä, ahdistunut sen(kin) takia ja niin kuin työttömyys ei olisi tarpeeksi ankeaa olen onnistunut hoitamaan veroasioita huonosti niin että joulu- ja tammikuussa on aivan liikaa maksettavaa. Tunnen häpeää siitä miten huonosti pidin kirjaa viime vuoden palkoistani mutta osasyynä oli sekin että kuvittelin että päätyöni loppuisi maaliskuussa, sitten kesäkuussa ja lopulta työt loppuivat oikeasti joulukuussa. Aika lailla epäonnistunut ihminen. (Ja ehkä minun olisi pitänyt lääkärintarkastuksessa muistaa mainita ahdistus eikä keskittyä outoon möykkyyn joka on ollut jalassa vuosikausia. Kuulemma siitä ei tarvitse huolestua.)

Sain kyllä vähän aikaa sitten kuulla, että kun osaan vielä ommellakin niin pärjään missä vain. Ehkä niin on, jos ei tarvitsisi tehdä muuta kuin ommella perusvaatteita suoraan kaavoista. Se on vähän huono taito muuttaa rahaksi. Siinä se kyllä auttaa, että kun nyt rahattomana tarvitsisin jotain vaatteita kesäksi niin ei tarvitse ostaa mitään (mikä on tietysti kaikin puolin hyvä juttu, ainakaan noiden vaatteiden ompeluun ei ole tarvittu orjatyötä). Ainakin jos riittää siisti musta pellavahame, outo hellemekko (käytin tätä ohjetta mutta lopputulos ei ihan sopinut ihmiselle jota muutenkin epäillään raskaana olevaksi ja muokkasin sitä aika karusti) ja kukkamekko, joka saattaa olla liian kukallinen minulle arkikäyttöön. Sitten vielä t-paitoja, onneksi hamstrasin trikoota pari vuotta sitten. Muutkin kankaat ovat löytyneet omista varastoista.

***  

Olen edistynyt vähän lukuhaasteessani (ja taidan ruveta puolikirjabloggariksi).

Yli sata vuotta vanha kirja
Kirjan idea tuntui mielenkiintoiselta, 1000-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen satunnaisia muistiinpanoja elämästään ja asioista, joista hän pitää ja ei pidä ja mitkä paikannimet ovat erityisen runollisia. Minulta taitaa kuitenkin puuttua jokin runollisuus kun jouduin taistelemaan päästäkseni kirjan loppuun (siihen menikin kolmisen viikkoa, muuta tietysti välissä lukiessa, ja lukuaikatauluni meni aivan sekaisin). Luin sitä osittain kuin fantasiakirjaa, kirja tapahtuu niin kaukana ajassa ja paikassa, että sitä on vaikeaa ymmärtää (vaikka kirjassa olikin hyvä selitysosio, lista henkilöistä, vaatteiden väriyhdistelmien merkityksistä, arvonimistä ja yleisistä termeistä, olen tainnut tottua liian helppoihin kirjoihin) mutta toisaalta mukana on yleismaailmallisia mielipiteitä huonosti käyttäytyvistä lapsista ja siitä miten ärsyttävää on kun vastaviestin lähetettyään muistaa jotain tärkeää mitä siihen olisi pitänyt lisätä. Ja sitten on pitkiä kuvailuja siitä, mitä ihmisillä oli päällään, miten he saapuivat vaunuillaan katsomaan uskonnollista seremoniaa ja miten esimerkiksi kaunis kuutamo on aivan haaskattu, jos se valaisee vain köyhää mökkiä. Tuntui vähän oudolta lukea englanniksi käännettyä kirjaa, mutta tätä ei ole suomennettu. Seuraavaksi sopisi hyvin kirja siitä, miten yksi lukija oli haltioitunut kirjasta niin että jätti työnsä ja matkusti Japaniin. 

Dispiriting things – A letter from provinces arrives without any accompanying. You might say the same for a letter sent from inside the capital, but this would contain plenty of things you wanted to hear about and interesting news, which makes it a very fine to receive in fact.
Luin seuraavaksi kaksi helppoa kirjaa, että pääsin taas aikatauluuni (koska se tietysti on lukemisessa tärkeintä...)

Kirja, jonka muistat lapsuudestasi
Mary Marck: Yhteiskoululaisia
Äitini tutustutti minut paitsi dekkareihin ja fantasiakirjallisuuteen niin myös tyttökirjoihin. Niiden joukossa oli Mary Marckin Eeva-sarja, joka tuntui jotenkin tuntemattomammalta ja erilaiselta kuin Anni Swan ja Pikku Naisia ja Pieni runotyttö. Tämä kirja antoi minulle epärealistisen kuvan ylioppilaiden elämästä mutta on edelleen turvallinen ja hauska (poislukien luokan lihavan tytön pilkkaaminen). Eevalla on luokka, joka on äärettömän paljon interesantimpi kuin muut luokat. Hänen serkkunsa on samalla luokalla, kiltti ja rauhallinen, heidän paras ystävänsä on raisu ja taiteellinen Hertta. Ja on heillä poikatuttujakin, villimpi Harri ja pidättyväinen mutta suorastaan nero Ossi:
Hän oli usein ajatellut, että koko luokka oli lapsellinen. He eivät osanneet ajatella yhtään filosofista ajatusta, eikä ainoallakaan heistä ollut yhtenäistä maailmankatsomusta. Hänellä itsellään oli jo ollut kaksi, ja nyt joulun jälkeen hän oli melkein siirtynyt kolmanteen.

Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja 
Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä
Turvakirjoille on ehkä hyväksi, se että tietää mitä saa. Tässä päähenkilö on Leena, hänen hurja ystävänsä Elsi, luokan villein poika Tomi ja Allan pidättyväinen nero (josta käy ilmi, että toisin kuin kaikki kuvittelevat niin hän ei suinkaan vihaa kaikkia muita, ainakaan koko aikaa). Mukana tässäkin on luokan yhteisiä retkiä, hikarityttö, joka on kateellinen vilkkaalle sankarittarelle (Luokan ikävin tyttö on kirjoitettu tämän hahmon näkökulmasta), pikkusisaruksia ja väärä epäilys rikoksesta.

5.5.2015

Sen verran elämäni on kuitenkin muuttunut, että minulla oli hauska vappu. Vaikka olinkin väkijoukoissa ja piknikillä (2011 olin oppinut sietämään vappua). Olin aattona kavereitten kanssa lakituksessa ja mietin millaista elämäni olisi voinut olla jos olisin osallistunut opiskelijaelämään, kun siinä olisi voinut olla jotain muutakin kuin ryyppäämistä. Sitten kyllä muistin miten vaikeaa kaikki sosiaalisuus silloin oli (on nytkin välillä mutta onneksi vähemmän) ja miten ammattikorkeassa kaikki tekeminen tuntui olevan suunnilleen saunomista ja ryyppäämistä ja sellaista. Mutta huvittelen ajatuksella siitä, että olisinkin opiskellut Turussa ja asunut yhteisöllisessä Ylioppilaskylässä ja opiskellut vaikka yliopistolla jotakin ja ollut mukana sci-fi-seuroissa ja ainejärjestöissä ja mitä yliopisto-opiskelijat harrastavatkaan. Todellisuudessa olisin kyllä ollut varmasti yhtä epäsosiaalinen täälläkin ja oli Oulussakin sci-fiseuraa ja lautapelijuttuja ja yhtä vaikeaa se varmaan täälläkin olisi ollut mennä niihin mukaan.

Mutta vappu oli hauska, jopa piknik vappupäivänä ja ainoa angsti tuli siitä että minulla oli vain pikkuleipiä ja muilla vaikka mitä (niin paljon ruokaa ettei läheskään kaikki mennyt).


Muuta kivaa on esimerkiksi Ruissalon kasvitieteellisen puutarhan kukkivat magnoliat. Ja valkovuokot ja kevätesikot ja muut.


Toisesta yöpöydän laatikosta oli lähtenyt viilupinnoitus osittain irti niin ajattelin ettei tule kauheaa vahinkoa jos poistan sen kokonaan ja maalaan laatikon. Se on maalattu akryyliväreillä vähän läpikuultavasti, pilvet on tehty washiteipistä.

***

35-vuotiskriisiini liittyy se, että aloin huolestua terveydestäni, olen ollut viimeksi jonkinlaisessa terveystarkastuksessa joskus ehkä kymmenen vuotta sitten ja terveysvalistus on purrut niin että olin huolissani ainakin diabeteksestä. Sain yllättäen nopeasti ajan omaan terveyskeskukseeni, paljon nopeammin kuin joskus kun minulla on ollut oikea ongelma mutta siitä on kai kiittäminen sitä että tuo on opetusterveysasema. Kuulemma minun ei tarvitse huolestua diabeteksestä erityisesti, kun sitä ei meillä ole suvussakaan ja kaikki veriarvot olivat hyvät (jopa hemoglobiini, jos tulkitsen sitä oikein, aiemmin se oli aika alhainen). Sen sijaan verenpaine pitäisi mitata jossain kotioloissa, siitä en ollut osannut kauheasti huolestua mutta kai pitäisi vähän. Mutta muuten kai terve eli ilonaihe tuokin.

26.4.2015

Olen tehnyt sitä Helmet-kirjastojen kirjan vuoden lukuhaastetta noin yhden kirjan viikkovauhtia ja tajusin vasta nyt että niistähän olisi hyvin voinut kirjoittaa kirjoittaa blogiin, jos ei olisi ollut niin varma että blogielämä on aivan ohi minun kohdaltani (ja näköjään Blogilista lopettaa juuri sopivasti kun harkitsen paluuta, tai ainakin aion kirjoittaa jos siltä tuntuu).

Tähän asti olen lukenut kirjoja, jotka ovat jollain tavalla osuneet vastaan, jotkut kohdat vaativat ehkä vähän etsimistäkin. Henkilökohtainen sääntöni on ollut että yksi kirja voi käydä yhteen kohtaan mutta kirjoja ei tarvitse lukea järjestyksessä. Sitä en tiedä saanko pysyttyä mukana koko vuoden mutta jo nyt se parantanut elämääni niin sitä voi kai sanoa menestykseksi.

Tässä ne ovat lukujärjestyksessä:

Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä: 
Joël Egloff: Edmond Ganglion ja poika
Innostuneena haasteesta lainasin lähikirjaston uutuushyllystä erilaisia kirjoja. Muita en saanut luettua mutta tämän luin tunnissa. Outo, musta huumoria ja ranskalaisia hautausurakoitsijoita.

Jännityskirja tai dekkari: 
Ben Aaronovitch: Moon Over Soho
Törmäsin Ben Aaronovitchin kirjoihin joskus viime vuonna, niiden kannet kiinnittivät huomioni ja ensimmäinen kirjoista, Rivers of London, teki niin suuren vaikutuksen että olen lukenut loputkin julkaistut (joista näköjään Whispers Underground ei mahtunut haasteeseen).  Näissä kirjoissa on vaikka mitä, nyky-Englannin poliisibyrokratiaa, tieteellistä taikuutta (Newtonilaisittain), päähenkilö, joka on kiinnostunut myös videopeleistä ja arkkitehtuurista, rotuasioita ja rakkautta Lontooseen. Ja paljon huumoria ja oikeaa jännitystä ja tarina pysyy hyvin kasassakin kaikista noista elementeistä huolimatta. Tässä oli mukana myös jazzia.

Elämäntaito- tai self help -kirja: 
Gretchen Rubin: The Happiness Project
Ostin kirjan joulun jälkeen alennusmyynnistä tosi halvalla ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Ajattelin että tämän vuoden käytän itseni kehittämiseen, että minusta tulee Hyvä Ihminen ja elän terveellisesti ja urani kääntyy nousuun ja vapautan luovuuteni ja vaikka mitä muuta. Kolmisen kuukautta yritin olla niin, että joka kuukausi oli jokin teema, jota tarkkailin ja jota olisi pitänyt harrastaa joka päivä. Lopputuloksena oli se, että lopulta vain ahdistuin siitä etten saanut tehtyä sitä mitä oli tarkoitus ja lopetin sen. Olen kuitenkin onnistunut nyt tiskaamaan useammin, niin kaipa sitä voi pitää jonkinlaisena menestyksenä.

Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole lukenut aikaisemmin: 
Neil Gaiman: The Ocean at the End of the Lane 
Tämä on ehkä vähän huijaamista, kun en voi sanoa että Neil Gaiman olisi varsinaisesti nykyään suosikkikirjailijoitani mutta joskus ennen kuin vieraannuin vanhoista suosikeistani hän oli. Tämä oli odotettavan hyvä, yllättävän pelottava (eivät yliluonnolliset olennot vaan se miten oma vanhempi voi pettää) ja tehokas.

Kirja, jossa on yli 500 sivua:
Lucinda Riley: The Seven Sisters
Törmäsin tähän kirjaston palautushyllyssä. Genre on ehkä romantiikka, tai sukutarinat tai itsensä löytäminen. The Seven Sisters on sarjan ensimmäinen osa, joka kertoo seitsemästä sisaruksesta, jotka salaperäinen miljardööri adoptoi ympäri maailmaa ja jotka on nimetty Seulasten tähtikuvion tähtien mukaan. Oletan että muutkin sarjan kirjat noudattavat samaa kaavaa, päähenkilönä on joku siskoksista, joka isänsä kuoleman jälkeen saa salaperäisen (tämä on hyvin salaperäinen kirja) vihjeen alkuperästään ja matkustaa selvittämään sitä. Samalla kun hän oppii oman historiansa, hän saa selville myös esi-äitinsä traagisen rakkaustarinan, johon liittyy jollain tavalla jokin merkittävä historiallinen tapahtuma tai taideteos tai muu, se tarina kerrotaan takaumina. Ja siinä sivussa sankaritar löytää rakkauden. Ja tarina heijastaa jollain tavalla mytologisen kaimansa tarinaa. Tässä kirjassa sisarista vanhin, Maia, päätyy Brasiliaan selvittämään juuriaan ja takautumatarina kertoo hänen isoisoäidistään, joka seuraa Rio de Janeiron Kristus-patsaan suunnittelua ja valmistumista ja opiskelee taidetta Pariisissa. Kirja oli viihdyttävä, en erityisesti välitä takautumista enkä traagisista rakkaustarinoista mutta pidän kyllä menneisyyden mysteerien selvittelystä.

Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias kun kirja julkaistiin: 
Susan Elizabeth Phillips: Heroes Are My Weakness
Tämä on puhtaampaa romantiikkaa, tosin vähän erilaista, goottilaisten romanssien tyyliin. Synkkä saari, synkkä kartano, synkkä sankari. Ja sankaritar, joka on vatsastapuhuja.

Kirja, jonka lukeminen vähän nolottaa sinua: 
Caroline Cross: Tempt Me
Tämän kirja julkinen kehuminen nolottaa, joten se sopii hyvin tähän kohtaan ja yritän olla välittämättä noloudesta. Täysin harlekiiniromantiikkaa, mutta lajissaan hyvä. Mukana lumimyrsky, autio mökki, hiljainen vahva sankari ja sankaritar, joka on pakomatkalla.

Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aikaisemmin: 
Rebecca Alexander: Elämän ja kuoleman salaisuudet
Luettu lukupiiriä varten enkä erityisesti pitänyt tästä. Taas takautumia, vampyyreitä, synkkyyttä, verta, tylsiä päähenkilöitä, synkkyyttä (en ole erityisesti synkkyyden ystävä). Kansi on kaunis.

Kirja, jossa on taikuutta: 
Ben Aaronovitch: Broken Homes
Lisää Ben Aaronivitchia. Tämä on ehkä suosikkini näistä, tässä taikuus liittyy erityisesti modernistiseen arkkitehtuuriin, mikä tietysti viehättää minua.

Sarjakuva-albumi tai -romaani:
Leela Corman: Unterzakhn
Vaikuttava tarina juutalaiskaksosten erilaisista kohtaloista 1900-luvun alun New Yorkissa.

Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä: 
Ben Aaronovitch: Foxglove Summer
Ja vielä yksi Aaronovitch. Mukana ainakin erään pienen joen jumalatar ja sekalaista keijuväkeä.

Kirja, joka pelottaa sinua:
Marko Hautala: Kuokkamummo
Tämäkin lukupiiriin (teemamme on spekulatiivinen fiktio laajalti, kauhua on ollut, onneksi, vähemmän). Minulla oli vahva ennakkokäsitys tästä, kannessa olisi sarjakuvatyyliin piirretty mummo kuokka kädessä ja veri lentäisi vähän koomisesti. Olin aivan väärässä. Ja pelkäsin oikeasti kirjaa lukiessani.

Kirja, jonka nimi on yksi sana:
Maria Turtschaninoff: Maresi
Lukupiirikirja. Edellisen lukemiseen meni koko kuukausi, tämän luin parissa päivässä lukupiiriä seuranneena viikonloppuna, siksi ne ovat peräkkäin. Facebook mainosti kirjaa minulle jossain välissä "tyttöjen Tolkienina", mikä tietysti ärsytti minua mutta kirja ei ole huono eikä oikeastaan yhtään tolkienmainen, muuta kuin genren perusteella.

Muistelmateos tai elämäkerta:
Patti Smith: Ihan kakaroita
Tätä kehuinkin jo. Olin M:n mukana Kiasman Wikitriathlonissa ja sain kirjan palkinnoksi osallistumisesta. Aloitin lukemaan sitä bussissa paluumatkalla ja vietin pari päivää New Yorkin taiteilijapiireissä ja kirjan loputtua minulla oli vaikeuksia tajuta että se tosiaan oli vain kirja enkä nyt oikeasti tunne Patti Smithiä. Se on kai hyvän kirjan merkki? Smithin musiikki oli jäänyt minulle aivan vieraaksi mutta tästä ainakin pidän.

Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta:
Bashoo: Alati matkalla
Löysin kirjan halvalla Jyväskylän kirjamessuilta, ostin sen kun se sopi niin hyvin haasteeseen (myös kohtiin "kirja, joka on yli 100 vuotta vanha" ja "runokirja"). Luin sitä ollessani itse matkalla, se sopi siihen erityisen hyvin.

Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä: 
Augusten Burroughs: Maagista ajattelua
Kotilähiön lähikirjaston sateenkaarihyllystä. Hauskoja mutta osittain kamalia tarinoita vähän nyrjähtäneestä elämästä.

Vuonna 2015 julkaistu kirja: 
Gillian Anderson ja Jeff Rovin: Liekkien näkijät
Tämä kuuluu kirjoihin, joita en varmasti olisi lukenut ilman lukupiiriä, enkä ole varma siitä olisinko jäänyt paljosta paitsi. Maailma on ehkä loppumassa tai ainakin ydinsota uhkaa ja teineillä ympäri maailmaa on outoja oireita. Siitä pidin että kirjassa oikeasti liikuttiin ympäri maailmaa eikä se ollut niin Amerikka-keskeinen kuin olisi voinut olla. Ja kirja oli nopealukuinen, sain sen luettua loppuun tänään aamulla.

Tällä hetkellä on kesken Jane Austenin Persuation (kohtaan "klassinen rakkaustarina", en ole lukenut sitä aikaisemmin jostain syystä enkä pääse siihen oikein sisään) ja lukuinspiraatiota odottaa Sei Shōnagoni The Pillow Book (josta ei taida olla suomennosta niin täytyy lukea englanniksi), sen Bashoon innoittamana. 1000-luvulla kirjoitettuna se sopii hyvin yli 100 vuotta sitten kirjoitetuksi kirjaksi.

22.4.2015


En tiedä eksyykö tänne enää kukaaan mutta ajattelin kirjoittaa ihan sen kunniaksi että blogi täyttää tänään kymmenen vuotta. Tai täyttäisi jos olisi aktiivinen.

Minusta tuntuu siltä että kolmen vuoden tauon jälkeen elämässä olisi pitänyt tapahtua jotain mullistavaa, mutta kaikki on suunnilleen ennallaan. Olin välillä työttömänä, sitten taas reilun vuoden vanhassa työpaikassani ja nyt taas työttömänä/freelancerina/osa-aikaisena vanhassa työpaikassa. Asun samassa paikassa, vaikka olisin valmis muuttamaankin. Ja parisuhdekin on sama, mikä on mukavaa.

Mitähän minulle on sitten tapahtunut tässä valissä?

Olen tehnyt töitä, välillä vähän liikaakin (ja sitten liian vähän). Ainakin neljä isoa kirjaprojektia (joista yksi jatkuu yhä, mahdollisesti kymmenosaisen kirjasarjan kolmas osa tekeillä), aika monta pienempää.

Olen ommellut, ainakin kuusi mekkoa (joista viisi aika kivoja). Nyt haaveissa on nahkainen olkalaukku, materiaaliksi löysin halvalla vanhan nilkkapituisen hameen mutta muut materiaalit odottavat parempaa rahatilannetta. Sen sijaan voi tehdä kesämekon pari vuotta sitten ostetusta kankaasta, joka on vain odottanut oikeaa mallia.

Kävimme viime vuonna lyhyen melontakurssin ja pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni melonnasta Aurajoella. Kurssi oli vähän pettymys, tai kumma kyllä en ollutkaan ihmelapsi vaan kurssin hitaimmin oppivia (en sentään tippunut veteen niin kuin kolme kurssilaista). Kanootilla hiljakseen melominen joessa oli aivan eri juttu (ilmeeni ehkä kertoo sen), se oli aivan niin hauskaa kuin olin kuvitellutkin ja joki oli kaunis siitäkin näkökulmasta.

Toinen pitkäaikaisen haaveen toteutuminen oli taidegrafiikan kurssi työväenopistossa, sielläkin on ollut niin hauskaa kuin olen kuvitellut (yllä viimeisin työni). Ikävä kyllä ensi syksyltä se taitaa jäädä minulta väliin, jos kuulemamme huhut hintojen noususta pitävät paikkansa. Kurssi on ollut minulle tärkeä muutenkin kuin taiteellisesti, meillä on ollut joka vuosi mukava ryhmä, se on käynyt terapiasta.

Olen kehittänyt vähän 35-vuotiskriisiä. Miten voin olla näin vanha ja enkä ole tehnyt juuri mitään? Että tunnun vieläkin olevani urani alkuvaiheessa ja odotan että elämä alkaisi? (Ehkä se pitäisi vain aloittaa, tai jotain.) Tuntuu oudolta että kymmenen vuotta on oikeasti kulunut siitä kun aloitin blogin mutta toisaalta niistä ajoista tuntuu olevan ikuisuus.

Olen tehnyt satunnaisesti muutakin taidetta (tai "taidetta"), esimerkiksi kuvansiirtokollaasijuttuja.

Ja olen lukenut paljon monipuolisemmin. Liityin pari vuotta sitten spefilukupiiriin, että saisin luettua kirjoja, joita en muuten lukisi ja pääsisin vähän ihmisten pariin (meillä oli etäsuhdeaika ja olin vähän vaarassa erakoitua). Sekin on ollut hauskempaa kuin kuvittelin, välillä kirjojen lukeminen on tuntunut työltä (minulla on pakkokirjojen suhteen asenneongelma) mutta se kai tekee hyvää. Tänä vuonna olen lukenut Helmetin Kirjan vuoden lukuhaasteen mukaisesti. Tai olen lukenut muutakin mutta ollut avoimempi uudenlaisille kirjoille ja lukenut haasteeseen sopivia kirjoja niiden osuessa elämääni, kun luultavasti ne olisivat muuten jääneet väliin. Viimeisimpinä elämyksinä on ollut Patti Smithin Ihan kakaroita (äitini saattoi pääsiäisenä kyllästyä kun aihe kuin aihe tuntui aina kääntyvän Patti Smithiin) ja Alati matkalla, johon on koottu japanilaisen Bashoon matkakertomuksia ja runoja (minua viehättää ajatus siitä että matkustetaan katsomaan jotain erityisen kaunista täysikuuta tiettyyn paikkaan tietyssä kuussa).

Kai kaikkeen tuollaiseen saa kolmekin vuotta kulumaan.

7.2.2012

Hiljaiseloa

Olin ajatellut pitää blogitaukoa määrittelemättömän pitkän ajan mutta sen lisäksi että sain kommentteja hiljaisuuteen liittyen minulla onkin yllättäen jotain kirjoitettavaakin. Suuri osa hiljaisuudesta on nimittäin johtunut sen puutteesta. Ei minulle ennenkään tapahtunut mitään mutta nykyään suuri osa elämästäni tuntuu olevan sellaista etten voi edes kirjoittaa siitä, työt ja M ja sellaiset. Töissä on mennyt suhteellisen hyvin (ilman kohtalokkaita virheitä mutta sain aiheellista kritiikkiä juuri) ja suhtaudun varovaisen toiveikkaasti siihen että ne jatkuvat vielä jonkin aikaa ellen tee jotain kohtalokkaan virheellistä). Olen käynyt tänä vuonna melkein joka sunnuntai luistelemassa, se on edelleen hauskaa. Yllätin itseni joululomalla nauttimalla suuresti siitä uudesta Rosa Liksomista (sain sitä lahjaksi kaksi kappaletta). Sain hoidettua asuntooni uuden jääkaapin ja vuokranantaja yllätti ilmoittamalla ettei nosta vuokraa ainakaan heti. Saa kotini tuntumaan vähemmän ankealta. Olen tehnyt aika paljon keikkatöitä ja niiden yhdistäminen kokopäivätöihin on juuri niin hauskaa kuin kuvittelinkin. Olen onnistunut jotenkin laihtumaan viime vuoden aikana kymmenisen kiloa, vaikka tunnunkin vastustavan sitä elintavoillani. Normaalipainoon olisi muutama kilo mutta en taida päästä niistä eroon. Muulle kuin työlle ei tunnu jäävän kauheasti aikaa, käsitöitä olen saanut tehtyä yhden kummallisen pipon (se sopisi ihmiselle jolla on sekä lattea että leveä kallo) ja aloitettua hameen kauniista turkoosista tweedistä (joka on mahdollisesti oikeaa Harris-tweediä, ellei Ebay-myyjä valehdellut, ainakin se saapui Ulko-Hebrideiltä), se ei vain oikein edisty kun ompelukurssi peruutettiin keväältä vähäisen osanoton vuoksi (se oli valtava pettymys). Tuo on kai elämäni tällä hetkellä.

Ja mistä minun piti kirjoittaa. Sain luettua loppuun kirjan, joka oli niin hyvä että halusin julistaa sen hienoutta kaikille. Kate Atkinson on ehkä ainoa vähän niin kuin vakavasti otettava kirjailija, jota luen (Rosa Liksom oli huomattava poikkeus). Löysin hänen kirjansa, joskus teininä ja ihastuin niihin, kieleen ja outouteen, mikä on aika poikkeuksellista kun yleensä pidän enemmän seikkailuista ja onnellisista lopuista. Atkinson ei varsinaisesti harrasta niitä mutta hänen kirjansa ovat paikoitellen hauskoja ja paikoitellen synkkiä ja aina vähän kummallisia. Hänen uusimmat kirjansa ovat tavallaan dekkareita, niissä on päähenkilönä entinen sotilas/poliisi/yksityisetsivä Jackson Brodie, joka sekaantuu erilaisiin tapauksiin, rikoksia tapahtuu ja niitä selvitetään mutta se ei ole olennaista (en kyllä ole varma siitä mikä on, Atkinsonin Facebook-sivuilla eräs fani sanoo "Your books are like abstract paintings that slowly morph into coherent designs." Se on aika osuvaa ja ehkä minuun vetoaa sellainen kerronta ja se on myös oikeastaan yksi syy miksi pidän taittamisesta, kaaoksesta syntyy lopulta siisti järjestys kun kaikki osat löytävät oikean paikkansa). Uusin niistä, Started Early, Took My Dog on ehkä paras tähän mennessä, aika rankka mutta nautittava (muutkin ovat rankkoja, jouduin jättämään sarjan ensimmäisen osan kesken koska se oli aivan liian järkyttävä). Se ei ole mitenkään vaikea kirja, mikään noista ei ole (kun minäkin pystyn nauttimaan niistä). Ja täytyy sanoa että tuo päähenkilö on suuri syy miksi pidän kirjoista.

Luettuani sen loppuun (ajattelin lukea ehkä vartin ennen kuin ryhdyn tekemään töitä, onneksi niillä ei ole kiirettä kun loppuilta meni kirjan kanssa) ryntäsin heti kirjailijan kotisivuille katsomaan jos olisi vaikka tulossa jatkoa. Se ei selvinnyt sen sijaan opin että BBC on tehnyt ensimmäisistä kirjoista tv-sarjan, että se on saatavilla dvd:llä ja että päähenkilöä esittää osuvasti Jason Isaacs, joka on tuossa roolissa kaukana Lucius Malfoysta. Olin ollut vähän ylpeä siitä että olen onnistunut välttelemään nettiostoksia pitempään mutta tuon pitäisi olla sen viidentoista euron arvoinen. Toivottavasti.

29.10.2011

Pitkästä aikaa

Blogitauko näköjään venähti huomaamatta. Olen aina ollut sitä mieltä että jos en kirjoita päivittäin se luultavasti jää (enkä kyllä taida nytkään saada kirjoitettua useammin).

Minulle ei taida kuulua mitään uutta, töissä on mennyt ihan kohtuullisesti (olen välttänyt suuremmat katastrofit ja kokenut pari onnistumistakin) ja M on yhtä mukava kuin ennenkin, muuta en ole juuri ehtinyt tekemään viime aikoina. Aika kuluu valtavan nopeasti.

Suurin muutos on ehkä se että työmatkapyöräily on tehnyt minulle aika hyvää. Olen lähempänä ihannepainoani kuin vuosiin, vaikka vielä kyllä ylipainoinen. Kuntonikin on parantunut, pääsen viiden ja puolen kilsan työmatkan parhaimmillaan kahdessakymmenessä minuutissa (ennen se saattoi mennä neljään kilometriin). Siihen auttoi pyörän vaihtaminen, sain äitipuoleltani tarpeettomaksi jääneen maastopyörän ja järkytyin siitä miten hauskaa pyöräily voi olla. Valitettavasti pyöräilykausi ei kestä enää minun kohdallani montaa viikkoa, pelkään miten sitten käy kun on synkkää ja sateista ja nälkä ja väsynyt ja työpaikan vieressä karkkia myyvä kauppa. Täytyy ehkä kehittää jonkinlaista itsekuria.

Tyylilleni pyöräily ei ole kyllä tehnyt hyvää. Ostin alkusyksystä sadepuvun kun kyllästyin kastuneisiin farkkuihin mutta paremman takin puutteessa olen käyttänyt puvun takkia jatkuvasti ja joka paikassa. Se ei ole sentään perinteinen sadetakki vaan tuulta ja vettä kestävä ulkoilu-, mutta jos olisin tajunnut miten paljon sitä tulen käyttämään olisin saattanut valita jonkun muun värin kuin melkein neonpunaisen fuksian. Otin myös uuden kypärän kun entinen tippui asfaltille todistajien läsnä ollessa enkä voinut teeskennellä ettei sitä tapahtunut (niin kuin ehkä aiemmin). Tähän aikaan vuodesta valikoimat olivat aika suppeat ja niin se on valtavan iso ja valkoinen. Välillä vähän nolottaa kaupungilla mutta se on niin käytännöllistä.

Olen saanut töistä aika paljon aikakauslehtiä (ne lähettävät ilmaisnumeroita mainostoimistoihin ilmeisesti siinä toivossa että meihin iskee halu suositella heitä asiakkaillemme). Joskus kun olin ensimmäisiä kertoja ahdistunut, minulla oli tapana lukea sisustuslehtiä kun niissä ei ollut mitään pelottavaa ja ne olivat niin kaukana omasta elämästäni. Nyt sisustuslehdet ovat ahdistavimpia, ne ovat liian täynnä 26-vuotiaita, jotka asuvat valtavissa asunnoissa joissa on lautalattiat ja leveät ikkunalaudat ja jotka ovat täynnä perintöesineitä, kadulta tehtyjä löytöjä (mistä ne kaikki löytävät valtavia kirjaimia? Minäkin haluan) ja designklassikoita. Kun itse asuu epämääräisessä lähiössä asunnossa, joka voisi olla paremmassakin kunnossa ja joka on täynnä hyllyjä ja tuoleja eikä juuri muita kalusteita ja asuntolaina tuntuu yhtä kaukaiselta kuin matka Virgin Galacticilla. Yleisesti ottaen olen kyllä hyvin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, kunhan vain välttelen sisustuslehtiä.

Olen oppinut lehdistä myös sen että tänä syksynä toimistoon kannattaa pukeutua valkoiseen kauluspaitaan ja kultaiseen paljettihameeseen. Taidan pysyä tylsissä farkuissani.




Minulla on uusi laukku. Vannoin kesällä etten vähään aikaan laukkua vaan minulle riittää ostettu. Se hajosi vielä nopeammin kuin itsetekemäni (muun muassa vetoketjun vedin katkesi) ja nyt minulla on laukku jonka suhteen olen aika toiveikas. Se on yltä päältä muovia, ei kauhean söpö mutta asiallinen. Kankaiden löytäminen oli vähän vaikeaa ja tilasin vähän ylimääräistäkin. Päältä se on paksua vedenpitävää nylonia, päällyksen vetoketjut ovat myös vedenpitäviä. Vuori ei ole hirveän kivaa, sitä mainostettiin nettikaupassa hopeanvärisenä vuorikankaana enkä tajunnut että se on tarkoittaa autonpressua. Se on kyllä kestävän oloista, ei vain tunnu aivan miellyttävältä. Lankana oli paksua nylonlankaa ja laukku tuhosi aika monta farkkuneulaa. Viimeisen tikkauksen ulkoistin suutarille yritettyäni sitä liian monta kertaa (se oli hyvä idea ja lopputulos onnistunut). Mukana noin kahdeksan taskua (kolme vetoketjullista), magneettikiinnitys, avainlenkki ja paikka heijastimelle. Ohjeena vanha tuttu, reippaasti muokattuna (se on paras olkalaukun ohje johon olen törmännyt). Käytin ensimmäistä kertaa valmista hihnaa, se toimii niin hyvin etten aio palata itseommeltuun. Aikaa meni parikymmentä tuntia ja rahaa vähän liian paljon, vaikkeivat nuo kankaat mitenkään kalliita olekaan.

Mustan laukun kuvaaminen lokakuussa on hieman hankalaa.

16.8.2011

Tiistai

Elämäni on muuttunut nyt niin kiireiseksi että ehdin hädin tuskin elämään, saati sitten kirjoittamaan blogia. Vähän kauhulla odotan sitä, että minulla alkaa olla oikeasti sivutöitä, yhden lehden olen saanut tehtyä aika tehokkaasti ja pari kirjaa odottaa tällä viikolla. Stressiä lisää se että olen nyt oikeassa työsuhteessa (ensimmäisessä kokopäiväisessä sitten vuoden 1998 kun olin yhden kuukauden kesätöissä), työn tuoman stressin lisäksi on stressi siitä mitä kaikkea pitäisi tehdä ja hoitaa. Kuten hankkia uusi verokortti, se vaatii paljon laskelmia ja arkistojen kaivelua. Ja sitten pitäisi lopettaa asumistuki, mikä tuntuu oudon pelottavalta (jos vaikka saan heti potkut) ja liittyä ammattiliittoon (siltä varalta että ehdin olla töissä tarpeeksi ansiosidonnaisen kannalta) ja niin edelleen. Osan niistä ehtisi tehdä myöhemminkin, mutta ne vaivaavat minua siihen asti.

Itse töissä on toisaalta sellaista kuin kuvittelin ja toisaalta aivan yllättävää. Olen oppinut paljon uusia asioita työkaluistani mutta perustyö on tavallaan tuttua, vaikkakin nopeatempoisempaa kuin mihin olen ehkä tottunut. Suurin yllätys on ollut työn sosiaalisuus. Se on myös vaikeinta mutta olen päässyt yllättävän hyvin eroon puhelinkammostani (tosin en voisi vieläkään soittaa mahdolliselle työnantajalle ja markkinoida itseäni, hammaslääkärin voisin kyllä varata helposti ja pitäisikin, se on pitkällä tehtävälistallani) kun suunnilleen joka päivä joudun soittamaan lehtiin ja asiakkaille ja selvittämään asioita ja varaamaan ilmoitustilaa (isoissa firmoissa on kai ihmisiä, jotka hoitavat sellaisen mutta meillä kaikki tekevät kaikkea) ja sellaista. Olen selvinnyt kohtalaisesti, luulen, kun he kerran palkkasivat minut enkä ole tehnyt kohtalokkaita virheitäkään (olen ollut onnekas ja ne pari kertaa kun olen tehnyt kauhean pahan virheen joku huomasi sen). Vähän kyllä hirvittää, en ole aivan varma siitä selviänkö oikeasti mutta toisaalta olen selvinnyt tähänkin asti ja alku on kai vaikein. Toivottavasti. Työkaverit ovat mukavia ja kymmenen kilometrin edestakainen pyörätyömatka tekee hyvää (piti ostaa sadepukukin, nyt vain täytyy kehdata käyttää sitä julkisesti).





Onneksi vähän aikaa on jäänyt muullekin elämälle ja hauskuudelle. Lähinnä kulttuurikaupunkijutuille, kuvieni perusteella ja vähän muullekin. Kaupunkitaidetta lähimaastossa, kaupunkitaidetta kaupungilla, mielenilmausta ja kirjastoautojen visiitti (se oli kesän tunnepitoisin kokemus, jostain syystä ajatus kirjastoautoista jotka ajoivat halki Euroopan Turkuun oli kauhean liikuttava. Puhumattakaan Jyväskylän kirjastoautosta joka oli lapsuudessa tosi tärkeä ja saamelainen kirjastoautokin oli aika liikuttava ja ne olivat jotkut tosi kauniitakin).

2.8.2011

Parainen

Parainen on tietysti aika kaukana Turusta, mutta pääsee osaksi Turku-sarjaani kun satuin käymään siellä retkellä äitini kanssa. Ja yksi Turun hauskoja puolia on meren ja saariston läheisyys.

Suunnittelimme alun perin saariston rengastien pyöräilyä, mutta ajanpuutteessa se kutistui bussiretkeen. Turusta pääsee bussilla muuallekin saaristoon mutta halvimmin ja helpoimmin Paraisille. Kävin siellä pari vuotta sitten samankaltaisella retkellä (täällä kertomus siitä ja hyvin samanlaisia kuvia), nyt käyntikohteita oli vain vähän vähemmän, noin puoleksi päiväksi.


Ensin Helmiveneen suloiset alpakat. Liike sijaitsee aika lähellä linja-autoasemaa ja siellä myydään alpakkajuttuja ja käsitöitä, meitä kiinnosti eniten katsoa alpakoita viereisessä aitauksessa.




Helmiveneeltä on hyvä jatkaa joen (tai salmi se kai on) vartta kirkolle, se on kaunis ja keskiaikaisen harmaakivinen. Tällä kertaa se oli remontissa ja vain vaeltelimme hautausmaalla.


Kirkon lähellä on Vanha Malmi, vanha puutaloalue. Kävimme kahvilla Fredrikantuvassa, museokahvilassa, joka toimii talossa johon myöhempi Fredrika Runeberg muutti Turun palon tuhottua hänen perheensä kodin. Hyvin idyllistä ja sympaattisen kotikutoista. Ja oli aika hyvää kakkuakin.





Vanha Malmi itsekin on aika idyllinen.


Viimeinen kohteemme oli kaikkea muuta kuin idyllinen, Paraisten kalkkilouhoksen valtava monttu. Se on niin suuri osa Paraisten historiaa ja nykypäivääkin että sitä oli pakko käydä katsomassa.

25.7.2011

Maanantai

Kävin Jyväskylässä, pikaisesti ja vähän ikävissä merkeissä. Menin poikkeuksellisesti junalla kun matkaan piti lähteä töiden jälkeen ja palata jo sunnuntaina enkä ole varma siitä onko se mukavampaa kuin bussilla kulkeminen (jos ei huomioi sitä että teoriassa saattaa päästä perille pari tuntia nopeammin). Juna oli myöhässä ja stressasin vaihtoa ja sitä olenko oikeassa junassa (bussissa sen tietää heti) ja se oli ihan täynnä ja oli kuumaa ja Pendolinon vessat ovat liian vaikeita (tai aina varattuja). Ja seuraavana päivänä helteessä Kuopioon. Mutta hautajaismatkojen ei kai pitäisikään olla hauskoja, vaikka vainaja olisi vanha, leski ja pahasti dementoitunut.

Hautajaiset olivat hyvät ja paikoitellen iloiset. Kristinuskon seremonioilla ei ole kauheasti merkitystä minulle mutta pappi oli hyvä, vaikkei mummoani tuntenutkaan, sopivan hauska ja mikä tärkeintä, savolainen. Johti aika komeasti muistotilaisuudessa Kallavesj-laulun, se toi kylmät väreet selkäpiihini vaikka olenkin aika täysin etääntynyt vähäisistä savolaisista juuristani. Laevat huusivat sopivasti järveltä kävellessämme kappelilta hautapaikalle. Ja hautakukkiemme mustikavarsien joukosta löytyi yksi täydellisen kypsä mustikka, mummonikin oli marjankerääjien lajia. Se päätyi hautaan arkun päälle.

Kuopion hautausmaa on valtavan kaunis, metsäinen ja vanha. Kävimme siellä usein isovanhempieni kanssa, ruokkimassa oravia. Niitä ei nyt näkynyt, sen sijaan siellä oli valtavasti sitruunaperhosia, nekin tuntuivat sopivilta.

Tunsin mummoni aivan liian huonosti ja viimeisinä vuosinaan hän oli aika lailla hävinnyt ihmisenä (onneksi pahiten vasta ukkini kuoleman jälkeen) mutta hän oli hyvä mummo ja äiti ja aika ihana ihminen. Ystävällinen ja hymyilevä. Ja kiitollinen, sitä ei vienyt pois tautikaan.

Isovanhempani olivat urheilullisia, ukkini kilpailikin suunnistuksessa ja seurasi urheilukisoja loppuun asti (perin nyt hänelle kuuluneen taulun jossa on vaikka mitä merkkejä, pinssien esiasteita, olympialaisista ja muista kisoista alkean Los Angelesista 1932. En tiedä mitä sillä teen mutta jotkut merkit ovat hienoja). Kävimme pitkillä kävelyillä, ukkini aina muita pidemmillä, pelasimme korttia (yleensä ristiseiskaa, se oli meidän suvussamme vakava asia ja lapset opetettiin "tekemään työt" varmaan heti kun he pystyivät erottamaan kortit toisistaan). Jälkiruokana oli kiisseliä ja ruokana välillä kalakukkoa, ostettu torilta Hanna Partasen myymälästä, tietenkin.

Lapsena Kuopio tuntui suurkaupungilta, paljon kiinnostavammalta kuin Jyväskylä, oli se kai vähän suurempikin. Molemmat mummolani olivat kerrostalossa, mutta Kuopion mummola oli hieno. Kuopion toiseksi vanhimmassa kerrostalossa, niin meille sanottiin, punatiilisessä ja korkeassa. Joissain ovissa oli lasimaalausikkuna, mummolassa ei ollut mutta siellä oli leveät ikkunalaudat ja 70-luvulla remontoitu keittiö. Rautatie oli aivan vieressä, tavarajunat huusivat öisin. Kaupunkilaista verrattuna meidän metsäläiseen rivitaloelämäämme.

Olin varustautunut hautajaisiin vähän aikuisemmin, mikä sopii kai ihmiselle, jolla ei ole enää isovanhempia elossa eikä muitakaan siitä sukupolvesta kuin yksi isoeno (vai onko äidin isän veli sittenkin isosetä? Huomaan etten tiedä). Tajusin ettei minulla ole mitään siistiä mustaa vaatetta, kesään sopivaa, muuta kuin hameita. Etsin turhaan kaupasta siistiä paitaa joka sopisi töihinkin ja ostin lopulta mekon, yksinkertaisen pikkumustan (jonkalaisia muillakin oli hautajaisissa, he tosin olivat parempia pukeutujia kuin minä ja pitivät jakkua mekin päällä, helteestä huolimatta, aika epäkohteliasta minulta paljastaa käsivarsiani). Ostin myös pienehkön käsilaukun, ensimmäisen omistamani. Ensimmäiset korkokengät ostin viime vuonna ja ne kävivät hyvin nytkin. Kaikille noille löytyy varmaan muutakin käyttöä, niin minulle on ainakin väitetty. Sen opin etteivät ohuet sukkahousut toimi kovin hyvin helteellä tai reiteni ovat niin paksut ettei koko jonka pitäisi sopia sovikaan. Onneksi äidilläni oli varapari kun onnistuin tuhoamaan kahdet.

Pieninkin serkkuni on nyt melkein aikuinen, yksi on isä ja enostani on tullut laiturifilosofi radioon. Toinen eno on jäämässä eläkkeelle. Poikaserkkujeni kanssa minulla ei ollut edelleenkään hirveästi puhuttavaa mutta tyttöserkut ovat hauskoja (jos nyt voi puhua tytöistä kun toinen on tehnyt väitöskirjankin aikoja sitten. Kaipa me kaikki alamme olla aika aikuisia). Isän puolella minulla on enemmän serkkuja, kaikkia ikiä ja laatuja mutta äidin puolella vain kaksi tyttöserkkua (ja kuusi poikaa), he tuntuvat jotenkin erityisiltä vaikkemme olekaan kauheasti yhteyksissä.

Jyväskylä näytti olevan aika lailla entisellään, valmistautumassa ralleihin. Perheeni näyttää alkaneen puhua murretta sen jälkeen kun muutin pois ja sunnuntaina kaupunki oli aivan tyhjä. Perjantaina asemalla oli mustamaija joka luovutti lastinsa toisen pojan äidille, sunnuntaina joku kantoi asemalaiturilla lokin poikaa.

18.7.2011

Maanantai

Stressaannun välillä siitä että kesä on melkein ohi enkä ole ehdi tekemään mitään. En ole kyllä aivan varma siitä mitä minun pitäisi ehtiä, luultavasti pitkiä pyöräretkiä ja täysillä kesästä nauttimista ja mattojen pesua. En ole käynyt vielä kertaakaan edes uimassa tänä vuonna, vaikka on ollut tarkoitus. Toisaalta, täysipäiväinen työskentely (sivutöitä ei ollut onneksi kuin aika vähän, en tiedä miten selviän kun niitä on enemmän) vähän haittaa vapaa-ajan tekemisiä ja esimerkiksi viime viikolla en ehtinyt tekemään juuri mitään kun minulla oli niin kiire tehdä asioita, kävin kotona lähinnä vain nukkumassa. Se tuntui aika oudolta ja vaikka kaikki tekemiset olivatkin hauskoja olen aika iloinen ettei tälle viikolle ole juurikaan sovittua tekemistä (paitsi viikonlopulle matka hautajaisiin, mikä ei ole niin hauskaa). En kestä sellaista puuhakkuutta jatkuvasti.




Tiistaina olin koko illan marjassa, se aika on tullut taas. Reilussa kahdessa tunnissa puolitoista litraa mustikkaa ja vähän metsämansikoita ei ole erityisen hyvä saalis mutta siitä riittää syömistä aika moneksi päiväksi talvella. Keskiviikkona tapasin erään ystävän jota näen aivan liian harvoin ja tein vielä vähän sivutöitä, aivan liian myöhään kun en väsyneenä kyennyt tehokkuuteen. Torstaina kävimme M:n kanssa katsomassa vampyyrisirkusta, hienossa vanhassa sirkusteltassa (jotkut temput olivat sydäntäpakahduttavan hienoja). Perjantaina oli jatsia jokirannassa, siihen en jaksanut keskittyä niin kuin olisi pitänyt. Ja sitten viikonloppuna oli Finncon. En nähnyt lauantaina yhtään esitystä mutta olin valtavan sosiaalinen, se saattoi olla hauskempaa. Näin vanhoja ystäviä ja tuttuja, joitain uusia ihmisiä ja siskoni, jolla oli hienot punaiset piilolinssit. Sunnuntaina kävin jopa yhdessä ohjelmassa, hauska esitys oudoista vanhoista sci-fisarjakuvista. Muuten kävelin ympäri aluetta kuvaamassa ihmisiä, hyvin huonosti ja tuntien epämääräistä syyllisyyttä siitä että kuvaan tuntemattomia ilman erityistä lupaa.

11.7.2011

Jokiranta









Vietän jokirannassa eniten aikaa lempipaikoistani, vaikka en olekaan saanut toteutettua suunnitelmiani usean tunnin piknikistuskelusta. En ole aivan varma siitä mikä tekee rannasta niin viehättävän ja suositun, verrattuna vaikka puistoihin. Luulen että ainakin minulle se on yhdistelmä rauhaa ja ihmisvilinää, ranta on ehkä näyttäytymispaikka ja loistava paikka ihmisten tarkkailuun. Toisaalta siellä voi istua lukemassa ilman että tulee häirityksi. Se on tietysti kaunis, joki ja puut ja vanhat talot ja kirkko. Se on myös tilaa joka on varattu kaupunkilaisille. Ei autoja (tässä jokiranta käsittää ehkä alueen Aurasillalta Tuomiokirkkosillalle, itse istun mieluiten kirjaston edessä) ja vaikka rannassa onkin paljon ravintoloita, on siellä myös paljon tilaa epäkaupalliselle olemiselle. Tänä vuonna jokirannassa tapahtuukin kaikenlaista, kuvissa mukana esimerkiksi keinutuolien kokoontumisajot toukokuussa.

4.7.2011

Maanantai

Kesäkuu on mennyt aivan liian nopeasti. Kaikenlaista on tapahtunut mutta silti en ole ehtinyt tekemään mitään, tai siltä ainakin tuntuu. Olen kuitenkin grillannut kavereiden luona, istunut jokirannassa pari kertaa, käynyt parilla keikalla, vanhentunut ja ehtinyt käymään Jyväskylässäkin juhannuksena ja kai tehnyt jotain muutakin, minkä olen saattanut unohtaa.

Eniten aikaa ja energiaa on vienyt uusi työharjoittelu, se joka saattaa mahdollisesti johtaa vähän pidempään pätkätyöhön, jos kaikki menee hyvin. Tähän mennessä on mennyt kohtuullisesti, vaikka teenkin jatkuvasti virheitä. Työhön liittyy hirveä määrä yksityiskohtia ja tuntuu siltä että kun muistan niistä muutaman onnistun unohtamaan ainakin yhden. Tähän mennessä en ole kyllä tehnyt mitään peruuttamatonta. Olen viihtynyt yllättävän hyvin, työkaverini ovat ystävällisiä ja firma sopivan pieni minulle, vain muutama ihminen. Olen ollut myös yllättävän reipas, omasta mielestäni ja olen joutunut puhumaan puhelimessakin, kohtuullisen hyvin. Työtehtävät ovat uudenlaisia verrattuna siihen mitä olen aiemmin tehnyt, lähinnä lehti-ilmoituksia ja olen oppinut paljon uutta, ohjelmista ja sanomalehtien toiminnasta ja sellaisesta. Työ on paljon nopeatahtisempaa kuin mihin olen tottunut, jo senkin takia että ilmoituksen tietojen muuttamiseen menee vähemmän aikaa kuin kirjaan, eli päivän aikana saattaa tehdä aika montaa työtä. Työn huono puoli, blogin kannalta, on se että kaikista kiinnostavin siihen liittyvä on myös sellaista josta ei voi kirjoittaa blogiin. Sekin on vähän ikävää ettei minulle oikein jää energiaa kirjoittaa työpäivän jälkeen, mikä tarkoittaa sitä että tuskin kesän aikana palaan säännölliseen päivitykseen. Syksyllä voi olla toisin, kun alan taas kulkemaan bussilla, siellä on aika kirjoittaa.

Sen voin sentään kertoa että firma muutti viime viikolla uusiin tiloihin ja olin apuna muutossa. En sentään tavaroiden kantamisessa, siihen oli hankittu ammattimiehiä, mutta pakkasin ja sitten purin monta laatikollista. Ei ehkä lempipuuhaani helteellä mutta tuli olo että oli ainakin tehnyt jotain. Työmatkani piteni samalla vähän mutta pääsen nyt töihin aivan uutta reittiä, kauhean hauskaa, ainakin silloin kun sää sopii pyöräilyyn. Pitkiä pätkiä joilla ei tarvitse välittää liikennevaloista eikä tarvitse ajaa keskustan kautta mutta puolet matkasta on täynnä vanhoja taloja ja vanhoja puita ja hauskoja kirkkoja (tai yksi) ja vaikka työpaikka itse onkin uudemmassa talossa on sen ympäristö täynnä vanhoja. Portsaa. Pyöräilykin tuntuu vaihteeksi hauskalta, välillä jo huolestuin oudoista äänistä ja käytin sitä huollossa. Poljin kuulemma ottaa kiinni pyörän jalkaan.

11.6.2011

Turun linna

Minun ei ollut tarkoitus vierailla linnassa osana projektiani. Se on Turun tärkeimpiä nähtävyyksiä kyllä mutta toisaalta se ei ole suosikkejani. Se on kyllä valtavan kaunis, kaariholvien ihailijalle riittää nähtävää ja rakastan linnan ikkunoita. Ilman opastusta tai tarkempia tietoja sen heikkoutena on se että se on sarja tyhjiä huoneita (lähinnä) ja siksi sen uudelleenvierailuarvo ei ole kovin suuri. Suosittelen yleisöopastuksia tai linnan sivuilta ladattavaa nauhoitusta, kokeilematta kumpaakaan. Tuo pätee kyllä ehkä enemmän linnaan palaamiseen, ensimmäisellä kerralla minulle riittivät ne ikkunat ja holvit ja keskiaikaiset puuveistokset kappelissa. Suosittelen erityisesti Pyhää Yrjänää.

Syy käyntiini linnassa oli oululaisten ystävien vierailu noin viikko sitten, se oli minulle linnaa tärkeämpi (alkukesän hauskimpia päiviä).

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna

From turun linna


Kuvat ovat itse ottamiani, kokeilin tällä kertaa pääseekö suuremman kuvamäärän kanssa helpommalla Picasan kanssa. Ehkä vähän.

1.6.2011

Keskiviikko


Päätin pitää pientä lomaa blogista kesäkuun ajan, tosin luultavasti jatkan Turku-sarjaani jos saan käytyä kohteissani. Hauskaa alkukesää!
Blog Widget by LinkWithin