Sittenkin

Tarkemmin ajateltuna minulla on kirjoitettavaa, koulun konekin tuntuu toimivan ja aikaa on tapettavana.

Eviilin ja Lord Boredomin blogit saivat minut taas ajattelemaan parisuhdeasioita.
Mietin sitä miten kukaan ei ole ollut minuun ihastunut ja sitä onko niin oikeasti ollut. Nettielämääni ennen en muista että kukaan olisi tuntunut olevan minusta kiinnostunut, en ainakaan huomannut. Minusta tuntuu todennäköiseltä ettei kukaan huomannut minua, mikä tuntuu aika surulliselta. Surulliselta tuntuu sekin etten kykenisi tunnistamaan toisten kiinnostusta, niin kuin en pysty flirttailemaankaan. Taas kerran voin ajatella syyn olevan siinä etten ikinä huomannut ihmisiä, edelleenkin tuntuu vaikealta katsoa ihmisiin edes vähän silmiin päin kadulla (ja ystävän poikaystävä sanoi minut tavattuaan että mukava tyttö mutta ei ota katsekontaktia). Koulussakin keskityin olemaan näkymätön. Joskus välillä kuvittelin että joku mies vaikka opettaja oli minusta kiinnostunut mutta tiesin sen olevan vain kuvittelua (ja toivottavasti jotain hormonien aiheuttamaa). Minä en myöskään juuri tavannut poikia tai miehiä. Ennen koulun alkua kaveriporukkaamme kuului myös yksi poika (kävin joskus hänen luonaan leikkimässä alastonleikkejä 5-vuotiaana). Koulussa hänestä tuli hyvin epäsuosittu ja huvittavana pidetty (onneksi pääsi eroon siitä koulun ulkopuolisessa elämässä), meitä tyttöjä kiusoiteltiin jo sen takia että asuimme samassa pihassa, emme uskaltaneet tunnustaa ystävyyttä. Pojat olivat noloja eikä heidän kanssaan voinut tehdä mitään (huvittavaa että alle kouluiässä minulla oli enemmän miesseuraa kuin myöhemmin, aikaisemmin minulla jopa poika ystävänä, voisinkohan syyttää sitä yhtä ystävääni siitä että hän teki minusta ujon). Tuo jatkui ala-asteen lopulle, vaikka olin kyllä ihastunut poikiin ja jotkut luokallamme jo seurustelivatkin. Ongelma oli siinäkin että koulussamme oli vain yksi luokka vuositasollani, jostain syystä seudulla oli syntynyt vähän lapsia vuonna -80. Ei ollut muita poikia kuin luokkalaiseni ja he eivät sittenkään olleet niin kiinnostavia (ja vanhemmat oppilaat olivat aina pelottavia). Yläasteella olin jo ujo, en edes kehdannut tervehtiä samassa koulussa olevaa poikaserkkuani (johon pari luokkalaistani tyttöä oli ihastuneita, pääsin sisäpiiritiedoillani heidän suosioonsa). Itse asiassa pelkäsin kaikkia vanhempia ja samanikäisiäkin serkkujani ja sukujuhlissa juttelin mieluummin tätieni kanssa. Yläasteella luokkani pojat olivat joko kammottavia tai vähän outoja, ja vaikka minulla taas oli ihastuksia en olisi ikinä uskaltanut tunteitani tunnustaa (siinä vaiheessa olin vakuuttunut että olin suunnattoman ruma ja lähinnä huono vitsi), muita poikia en tuntenut. Ainoa harrastukseni oli kuvataidekoulu, siellä oli muutama poika mutta he olivat joko epäsopivia tai pelottavia. Jossain vaiheessa kyllä taisi olla yksi poika jonka epäilin olevan minuun ihastuneen, ainakin hän roikkui perässäni. Ongelma oli siinä että hän oli pari vuotta nuorempi (ongelma siinä vaiheessa kun on 17-vuotias) ja aivan uskomattoman ärsyttävä. Myöhemmin hän taisi alkaa seurustelemaan toisen aivan yhtä ärsyttävän kanssa.
Itse asiassa ongelmani taitaa olla siinä etten oikeastaan muista miltä minusta tuntui ja mitä tapahtui. Ennen minulla oli hyvä muisti mutta lievän romahdukseni jälkeen koko teini-ikäni tuntuu kaukaiselta ja sen aikainen minä vieraalta ihmiseltä (minulla oli paha kriisi siitä miten lähipiirini suhtautuu uuteen minääni, olin varma etteivät he voi minusta pitää).
Joka tapauksessa vietin vapaa-aikani kotona ja en juuri tavannut poikia. Lukiossa uudessa ystäpiirissäni oli yksi poika mutta hänkin oli tarkemmin ajateltuna aika rasittava ja kaiken lisäksi ihastunut kaveriini. Muutamaan ihastukseeni en olisi uskaltanut ottaa mitään kontaktia. Kerran satuin olemaan illalla samassa paikassa yhden ihastuksen kanssa, vietin koko illan olemalla huomaamatta häntä. Järkevä ihminen olisi puhunut hänelle. Tuo oli vaistomainen reaktioni sellaisten miesten seurassa joista pidin (olin varmaan lukenut liikaa romanttista viihdettä. En tiedä toimiiko tuo edes silloin kun toinen on kiinnostunut mutta ei taatusti silloin kun toinen ei edes tiedä minun olevan olemassa) kunnes tapaaminen tärkeän ihmisen kanssa johti siihen että hän kuvitteli minun inhoavan häntä ja yrittävän vältellä häntä (onneksi oli myös mahdollisuus viestintään netissä että se selvisi). Yritän parantaa tapani.
Lukiossa oli aika paljon poikia jotka olivat ehkä olleet kiinnostavia ja minun tyylisiäni mutta en uskaltanut lähestyä heitä, eivätkä he vaikuttaneet minusta kiinnostuneilta. Illat vietin edelleen kotona enkä tavannut miespuolisia ihmisiä missään.
Sitten olin vuoden työttömänä ja työharjoittelussa. Toisessa työpaikassa oli yksi nuori mies ja hänkin aivan uskomaton idiootti (minulla näyttää olleen huono käsitys miehistä mutta tuo oli kyllä aika onneton tyyppi), toisessa ei yhtään (tai oli nuoria miehiä mutta kun kyse oli kuvataidekoulusta niin he olivat alle 18-vuotiaina ja minun työpäiväni oli loppunut ennen kuin vahnempien tunnit alkoivat).
Pääsin lopulta ammattikouluun, tai käsi-ja taideteolliseen joka oli varmaan 90 prosenttisesti naisvaltainen. Vaatetuslinjalla taisi olla yksi poika, minun linjallani neljä joista kaksi 16-vuotiaita, yksi aivan kauhea (omahyväinen ja lintsasi koko ajan. Minulle on jäänyt mieleen hänen kommenttinsa rintamerkistäni jossa luki jotain fantasiasta ja eskapismista, hän kysyi mitä se tarkoitti ja sanoi että hänkin piti todellisuuden paosta, pullon kanssa siis. Ei oikein sopivaa seuraa jerkälle absolutistitytölle). Viimeinen poika oli ihan järkevä ja mukava mutta ei erityisen kiinnostava. Illat vietin asuntolassa ja tapasin vain kämppikseni.
Sitten muutin Ouluun ja teoriassa olisin voinut tutustua miehiin. Baarit eivät innostaneet eivätkä opiskelijabileet. Miehet olivat taas vähemmistönä ja jotenkin viestintä houkuttelee sen kaltaisia miehiä joihin en välttämättä haluaisi tutustua lähemmin (kovaäänisiä ja yleensä hyvin itsevarmoja reippaasti ryyppääviä. Huvittavia mutta eivät erityisen viehättäviä). Vaihdossa olen tutustunut yhteen luokkalaiseeni paremmin, mukava poika mutta ilman avovaimoakin hän olisi niin eri maailmasta ettei siitä tulisi mitään. Mutta minulle on tainnut tehdä hyvää olla kaverisuhteessa mieheen, tai sellaisessa että kun koulussa näkee voi puhua kaikenlaisesta. Hän on lähtenyt jo kotiin enkä ole erityisesti hänen seuraansa kaivannut. Toinen tuttu poika koulussa on niin hölmö ettei häneen voisi ihastua. Minusta jotenkin tuntuu että miehen pitäisi olla henkisesti samanikäinen, muuten alan suhtautua alentuvasti. En halua olla kuin omien mahdollisten lasteni äiti.
Tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä ettei elämässäni edes ollut miehiä. Yhdessä työharjoittelupaikassa työkaverit olivat nuoria miehiä. Toinen oli pelottava koska hän oli minun ikäiseni, toisen kanssa tulin hyvin toimeen. Opin olemaan miesten seurassa kun ei ollut muuta mahdollisuutta. En ennen oikeasti uskaltanut puhua miehille. Nettielämässäkin se tuntui aluksi vaikealta, minulla oli hyvä onni päästä sivustolle jossa muut suomalaiset olivat miespuolisia.
Taisin hukata ajatukseni.
Toisaalta tuntuu siltä että hukkasin parhaan nuoruuteni mutta toisaalta olin vain oma itseni. Toisaalta ajattelen sitä yhtä kesäiltaa kun olin siellä rannalla ja ihastuksenikin oli ja hän istui ehkä metrin päässä minusta. Olisin voinut voinut vaikka sanoa hänelle että olemme samassa koulussa, muut olivat eri koulussa. Meillä oli jotain yhteistä. Tai sanoa sille hyvännäköiselle nörttipojalle että hän tanssi hyvin (mutta hän oli varmaan pari vuotta vanhempi ja pelottava). Tai olisin voinut edes tervehtiä serkkuani koulussa, ei se olisi ollut niin vaarallista. Ehkä silloin en ujostelisi häntä vieläkin vähän.

Tänä aamuna satunnainen koulututtavapoika tervehti minua, tunsin itseni ihan normaaliksi ja hyväksytyksi (varsinkin kun hänet esiteltiin minulle ensimmäisenä päivänä koulun parhaimmannäköisenä poikana, minusta hän oli vain vähän oudon näköinen).

Päivän paras uutinen: ystävä jonka olen viimeksi nähnyt joskus vuonna -98 ja joka ajatui vähän eri piireihin ja asuu nykyään ulkomailla vastasi sähköpostiini, jonka olin lähettänyt pari kuukautta sitten. Ehdin jo pelätä että hänelläkin olisi jotain minua vastaan, mutta en keksinyt mitään. Ehkä tapaankin hänet loppukesästä. Mielenkiintoista nähdä tunnistanko edes.
Meillä oli syntymäpäivät aivan lähekkäin ja taisimme tavatakin ensimmäisen kerran synnytyslaitoksella. Meille järjestettiin useampana vuonna yhteiset syntymäpäiväjuhlat jonne kutsuttiin koko pihan lapset.