Viihde

En ole viihteen suurkuluttaja, jos kirjoja ei lasketa mukaan.

Suomessa minulla ei ole televisiota, pienessä huoneessani sille ei olisi edes paikkaa. Täällä minulla oli sen verran hyvä tuuri että pääsin paikallisen tytön alivuokralaiseksi siksi aikaa kun hän on opiskelemassa ulkomailla ja huoneessani on hänen jäljiltään televisio ja jääkaappi, kumpikin kovassa käytössä. Kotona minulla meni tv:lle varattu aika netissä, nyt minulla ei ole kotona nettiä (tai edes tietokonetta, nettiyhteys olisi kyllä mahdollinen asuntolassa) ja olen katsonut tv:tä varastoon Suomea varten. Paikallista tuotantoa en juuri katso, kielitadottomuuteni takia, tosin kanavat näyttävät paljon amerikkalaisia sarjoja. Pelastukseni on ollut BBC. Päiväni alkaa usein BBC1:n aamuohjelmalla (paljon liikenneuutisia Lontoosta), illalla katson paikalliselta kanavalta Dr. Philin (hänellä on yllättävän hyviä neuvoja) ja sitcomin Less than Perfect, sitten vaihdan BBC:lle. Aikaisemmin sieltä tuli Flog it!, vähän kuin Antiikkia, antiikkia, jossa lopulta myydään arvioidut esineet huutokaupassa. Nyt sen tilalla on Eggheads, tavalliset ihmiset yrittävät turhaan voittaa tietokilpailuveteraaneja. Olen katsonut kevään mittaan BBC:ltä lahinnä antiikkiohjelmia (niitä on ollut ainakin 7), tietokilpailuja ja ruokaohjelmia. Lauantaisin joskus katson Dr. Whota mutta se on yleensä aivan liian pelottava minulle (ja sen pitäisi olla lastenohjelma!). Satunnaisesti katson toiselta kanavalta vanhan suosikkiohjelmani, Gilmoren tyttöjen uusintoja. Television katsomiseni loppuu yleensä kahdeksalta, sitten voin alkaa harkitsemaan nukkumaanmenoa.

En muista milloin olen viimeksi käynyt elokuvissa. Ehkä joululomalla. Täällä elokuvat olisivat vähän halvempia mutta en ole saanut lähdetyksi ja mielenkiintoisia elokuvia esitetään aivan liian myöhään (kerran löysin kiinnostavan elokuvan, sen ainoa esitysaika oli puoli yhdeksältä, minä en halua kulkea kaupungilla yksin kymmenen jälkeen). Minulla ei ole kärsivällisyyttä katsoa elokuvia, ne ovat yleensä liian pitkiä. Elokuvateatterin ulkopuolella olosuhteetkin ovat huonot, täällä televisioni on pieni. Oulussa lainasin dvd-elokuvia joskus koulusta ja katsoin ne tietokoneelta, ei mikään suuri nautinto. Minun dvd-kokoelmani on aika onneton, Henkien kätkemä ja Bellevillen kolmoset (ei ollut yhtä hyvä kuin kuvittelin).

Ensimmäinen suosikkibändini oli Dingo. Kaikki isot tytöt päiväkodissani olivat faneja ja minäkin halusin olla iso tyttö. 5-vuotiaslahjaksi saamani Kerjäläisten valtakunta taitaa asua nykyään siskoni luona.
Seuraavat seitsemisen vuotta inhosin musiikkia, varsinkin kotona soitettua jazzia. Jota meillä ei kyllä niin paljon soitettu, yleensä musiikki tuli radiosta (vanhempani olivat sen verran rock-henkisiä että kuuntelivat Radiomafiaa). Kesälomamatkalla vuonna -92 kuuntelimme siskoni kanssa 50- ja 60-lukujen hittikokoelmaa kaseteilta, sillä oli yllättävän suuri vaikutus.
Muistan joskus kuulleeni radiosta Paul Simonin 50 Ways to Leave Your Lover ja jostain syystä pidin siitä (ja pidän edelleen), se ei ehkä ole ihan lasten musiikkia. Löysin levyhyllystä Paul Simonin kokoelman ja Simon & Garfunkelin levyjä ja kuuntelin niitä salaa. Jostain syystä en halunnut äitini tieetävän että kuuntelin hänen nuoruutensa suosikkimusiikkia.
Ensimmäinen teini-ihastusbändi oli Erasure. Vuonna -92 he olivat ehkä jo ohittaneet huippunsa (vaikka tekevät edelleen musiikkia) mutta minuun iski Abba-cover Take a Chance on Me. Ensin inhosin sen videota jossa ryhmän miehet olivat tuplarooleissa Abban jäseninä (kutsuin heitä peruukkihyypiöiksi) mutta sitten totuin ja ihastuin. Tunnen outoa ylpeyttä siitä että 12/13-vuotiaana pidin homodiskosta.
Seuraava ihastus olikin tyypillisempi. Poikabändit astuivat elämääni. New Kids on the Block ei tehnyt hyvää vaiktusta mutta East 17:sta pidin ja erityisesti Take Thatista. Kaikki ystäväni olivat Take That -faneja, siitä oli pakko pitää. Ja kyllä minä joistain heidän lauluistaan pidinkin. Siihen aikaan liittyy vähän ankeita ja aika huvittavia muistojakin. Jostain syystä tuohon aikaan kaikki oli vakavaa, ehkä se kuuluu asiaan. Meillä oli puuhevosia joita piti hoitaa kuin oikeita (siitä tuli lopulta aika raskasta ja tylsää ja oli yksi syy miksi en halunnut olla kavereideni kanssa). Take That oli myös hyvin vakava asia, varsinkin se kenen fani sai olla. Minä pidin eniten Robbiesta (olin kyllä hyvin yllättynyt hänen soolourastaan enkä lainkaan innostunut hänen musiikistaan) samoin kuin eräs ystäväni. Samalla henkilöllä ei saanut olla kahta fania ja ystävämme olivat sitä mieltä että Robbie pitäisi enemmän ystävästäni joten hän sai olla Robbie-fani. Minun piti ainakin julkisesti tyytyä Gary Barlowiin. Muut pääsivät myös konserttiin, minä en koska minulle ei löytynyt majoituspaikkaa (muut pääsivät yhden tytön sukulaisiin yöksi, minulle ei tietenkään löytynyt paikkaa. Ja tietysti se olin minä jolle paikkaa ei löytynyt). Konsertin aikaan kukaan ei kyllä enää ollut fani.
Tässä vaiheessa minun ja ystävieni musiikilliset polut erkanivat. He olivat pyhästi vannoneet etteivät ikinä kuuntelisi heviä ja yhtäkkiä he olivatkin Alice Cooper -faneja. Minä tunsin itseni petetyksi.
Take That -fanina olin alkanut lukemaan englantilaisia nuortenlehtiä, niissä kerrottiin idoleistani enemmän kuin Suosikissa. Joskus vuonna -94 musiikkimakuni oli alkanut muuttua mutta luin silti noita lehtiä. Samaan aikaan alkoi (jälkikäteen katsottuna aika keinotekoinen) britpop-suuntaus. Muistan kun luin ensimmäisen kerran Blurista ja kun kuulin Girls & Boysin. Meillä kuului radiosta MTV ja nauhoitin kaikkea mahdollista kun levyihin ei ollut varaa (minulla on edelleen parikymmentä radiosta nauhoitettua sekalaista kasettia kotona). Blurin lisäksi niiltä lötyi Shed Seven, Bluetones, Cast ja vaikka mitä muuta jo unohtamaani. Halusin pukeutua suosikkibändieni tyyliin mutta sellaisia vaatteita tuntunut löytyvän. Olin kateellinen eräälle tytölle jolla oli sekä brittipopvaatteet että -kampaus. Minä pukeuduin säkkeihin.
Ajan kuluessa löysin noiden bändien joukosta vähän laadukkaampiakin, Blurin lisäksi Catatonian (ei mitään sukua metalliselle melkein kaimalleen), Stereophonicsin ja oudon Super Furry Animalsin. Muutaman vuoden melkein kaikki kuuntelemani musiikki tuli Walesista.
Walesista tuli myös suurin suosikkini Manic Street Preachers. Olin lukenut heistä jo teinilehdistäni mutta ensimmäinen kuulemanani laulu oli Design for Life vuonna -96. Faniuteni olisi voinut jäädä siihen ellei äitini olisi tuonut siskolleni tuliaiseksi levyä jolta laulu löytyy. Ostin vanhempiakin levyjä ja minusta tuli fanaatikko. Pidin heidän asenteestaan ja tyylistään ja siitä ettei heitä voinut aina ottaa aivan vakavasti. Pidin laulujan äänestä ja olin ihastunut basistiin. En ollut erityisen kiinnostunut itsetuhoisesta ja jäljettömiin hävinneestä kitaristista. Ostin kaikki levyt ja kävin melkein kaikilla Suomen keikoilla (neljällä olen tainnut käydä, yksi on ainakin jäänyt välistä).
Sitten aikuistuin ja löysin muutakin musiikkia. Manicsit alkoivat kuulostamaan keintekoisilta ja heidän sanoituksensa eivät olleetkaan niin älykkäitä kuin olin ajatellut. Ja kyllästyin siihen että he pyrkivät koko ajan provosoimaan.
Pidän heidän musiikistaan edelleen mutta en jaksa juuri sitä kuunnella. Se on liian tuttua.
Manicsien kautta löysin paljon paremmalta tuntuvan bändin, The Clashin. En ole fani mutta he tuntuvat täydelliseltä rock-bändiltä.
Ja sitten aloin pitämään lopulta vähän raskaammastakin musiikista. Ja toisaalta rauhallisemmastakin. Ja löysin uudelleen Simon & Garfunkelin ja tutustuin paremmin Beatlesiin ja löysin muutakin 60-luvun musiikkia.
Nyt en ole juuri kuunnellut musiikkia koko keväänä, ensimmäien kerran ehkä 13 vuoteen. Outo tunne.

Tämä kirjoitus tuntui paremmalta kun suunnittelin sitä. Pääni ei toimi tänään(kään).