Helpottavaa muistaa asia jonka on unohtanut.
Yhtäkkiä muistin että minun piti ottaa selvää bookcrossingista, minulla on yksi kirja jota en halua ottaa mukaani enkä edes lukea ja haluaisin päästä siitä eroon. Bookcrossing ei kuitenkaan ole hyvä ratkaisu, lähinnä koska minulla ei ole kirjaa mukanani täällä, en muista sen nimeä enkä kirjoittajaa. Joku nainen se oli. Kirja pitäisi rekisteröidä aika monimutkaisesti, en oikein saa tehtyä sitä ennen huomista junamatkaa joka olisi ollut sopiva kirjan vapauttamiseen.
Täytyy varmaan yrittää myydä se takaisin divariin josta sen ostin. Muuten voisin jättää sen tavaroihin jotka menevät asunnon varastohuoneeseen odottamaan sopivaa tarvetta mutta en halua muiden näkevän millaisia kirjoja luen.
Kirjan alku ei ollut lupaava. Eräs nainen opetteli ajamaan autoa, hänen poikaystävänsä opetti ja oli aika kauhea diktaattori. Lopussa he huomasivat sittenkin rakastavansa toisiaan, tai ainakin yhdessäolon olevan ihan hyvä ratkaisu. Välissä oli pari sataa sivua kaikenlaisia suhdesotkuja heidän ystäväpiirissään eikä kukaan tuntunut olevan onnellinen lopussa. En pidä tuollaisista kirjoista, eivät ne ole romantiikkaa. Minua hämäsi kannessa olevat sydämet mutta toisaalta yhdessäkään hyvässä rakkausromaanissa ei ole sydäntä kannessa.
Tunnustan lukeneeni viimeisen sivun, teen niin usein enkä häpeä.
Olen lukenut vähän laadukkaampaakin romantiikkaa tällä viikolla. Tai oikeastaan rakkautta käsittelevän jonkinlaisen klassikon, E. M. Forsterin A Room with a View'n. Tämä oli ehkä kolmas kerta ja minusta tuntuu että osaan arvostaa sitä nyt vielä paremmin. Siinä on paljon minun ajatusmaailmaani sopivaa, tai sellaista millaista haluaisin elämän olevan (sellaista Totuudelle ja Kauneudelle ja Rakkaudelle omistautumista, Totuus taitaa olla tärkein).
Tunnen itseni taas riittämättömäksi, en saa luettua kuin tuon kaltaisia kevyitä klassikoita, Jane Austenia ja Oscar Wilden komedioita.
En ole kunnon ihminen jos en jaksa lukea traagisia venäläisiä romaaneja.
Toisaalta saan suunnattomasti nautintoa Oscar Wildesta. Dorian Graykin oli loistava mutta sen verran raskas lukukokemus ettei se varmaan toistu. Ideal Husbandin voin ehkä lukea vielä monta kertaa.
(Importance of Being Earnest ei innosta minua, liikaa väärinkäsityksiä).
Minä en taida ymmärtää kirjallisuuden tyylejä ja syvempiä merkityksiä enkä oikeastaan haluakaan, siis lukea tutkijana, mieluummin nautin. Minulle kuitenkin heräsi kysymys, onko Forsterissa ja Wildessa jotain samaa vai yhdistääkö heitä vain minä lukijana ja homoseksuaalisuus (ainakin teemana)?
(Vakava ajatus!)
Tekstit
4 kommenttia:
Menee ehkä vähän sivuun, mutta minulle Forsterin Maurice on ollut merkittävä kirja ja olen lukenut sen varmasti kymmenen kertaa. Ensimmäisen kerran joskus kahdeksankymmentäluvulla ja sitten olen lukenut sen vielä englanniksikin, mikä minulle on todella poikkeuksellista, koska en ole mikään kielitaitaja. Joskus mietin että mikä minuun Mauricessa oikein vetoaa ja olen tullut siihen tulokseen, että Foster kuvaa jotenkin tosi koskettavasti sitä, miten aivan tavallisella järkevällä, arkipäiväisellä ihmisellä on sellainen näkymätön vamma, joka estää häntä vaipumasta tavallisen järkevään arkipäiväiseen elämään. Tämä vamma pitää häntä hereillä ja pakottaa hänet muuttumaan. Olen ehkä samastunut Mauriceen ja kokenut, että minullakin on samanlainen hereilläpitävä ja muuttumiseen pakottava vamma. Wildeä en ole lukenut tarpeeksi sanoakseni onko heissä jotain yhteistä. Itselle tuo Ernestijuttu oli ratkiriemukas ja senkin muuten sattumoisin luin englanniksi kun lukiolaisena yritin vähän kohentaa kielitaitoani.
Kirsti
Minä olen harkinnut Mauricen lukemista, kunhan vain pääsen Suomeen ilmaisen kirjaston luo.
Onhan Importance of being Earnest ihan hauska mutta minä kammoan kaikkia noloja väärinkäsityksiä, ne eivät ole minusta yhtään hauskoja. Sen sijaan voi olla hauskaa katsoa minun kanssani jotain sellaista tv:stä, lähden pois huoneesta noloissa kohdissa, jos en pysty vaihtamaan kanavaa.
Minä luen kaikkea mahdollista, paitsi en mitään tosi pelottavaa (kauhukirjallisuutta). Usein ihan vain kevyttä kirjallisuutta. Johtuen ehkä siitä, että mikä tahansa ajatuksia vaativa vaatii myös aikaa ja virkeyttä, jotka meillä päin ovat säännösteltyjä, jolleivat kokonaan loppuunmyytyjä.
Ai, se mitä piti siis sanoa oli, että jos kirjan alku ei tunnu lukemisen jatkamisen arvoiselta, yleensä loppukaan ei ole sitä. ;)
Tuazophia, kuulostaa todella tutulta. Lainaan kirjastosta kuukaudessa ainakin parikymmentä kirjaa, joista ehkä viisi jää aloittamatta ja viisi jää kesken. Tai ehkä niitä on enemmän.
Pitäisi pitää kirjaa.
Haluaisin lukea vakavaa kirjallisuutta mutta en saa sitä jostain syystä tehtyä.
Lähetä kommentti