30.8.2005

Paha ihminen

Minä yritän vakuuttaa itseni siitä ettei minulla ole huonoa itsetuntoa, että olen joillain tavoilla itsevarma ja etten vertaa itseäni muihin. Ei se taida olla totta.

Olen pitänyt itseäni aika kateellisena enkä ole kehdannut tunnustaa sitä. Tunnen itseni pahaksi ihmiseksi kun nähdessäni harrastelijan työn, varsinkin minua nuoremman, etsin siitä virheitä, vertaan sitä omiin töihini.
(inhoan myös sitä miten muiden saadessa idean minä heti keksin miksi sitä ei voi toteuttaa).
Haluaisin olla vilpitön arvioinneissani.

Minusta tuntuu etten tiedä mitä kateellisuus on. En tiedä olenko kateellinen vai tunnenko itseni riittämättömäksi vai ovatko ne sama asia. Kun joku muu on minua taitavampi tarkoittaa se tietysti sitä että minä olen huono. En halua hänen lahjojaan tai ulkonäköään tai elämäänsä (toisten elämät saavat usein minut tuntemaan itseni riittämättömäksi). Haluaisin vain ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni niin huonoksi.

Siihen ehkä auttaa paremmin se että muutan itseäni kuin että muut muuttuisivat.
Tehoavatkohan sellaiset positiiviset hokemat? Jos sanon joka aamu itselleni, että olen tarpeeksi, niin uskonko sen jossain vaiheessa? Ja pystynkö olemaan lisäämättä: vaikka muut ovatkin parempia.

4 kommenttia:

Anada kirjoitti...

Itse keinun edelleen huonon ja hyvän itsetunnon välillä. Paraneehan se koko ajan, mutta sitten kun elämä kolhii, tippuu tuo itsetunnon määrä taas vähäsen. Kovasti tietysti odotan milloin nuo kolhut eivät enää tunnu missään.

Kateellisena ihmisenä minäkin pidän itseäni. Aina silloin tällöin kateus nostaa karvaista päätään ja alkaa mielessään moittia toista, toisen käytöstä jne. Tietysti se heti harmittaa, että miksei sitä osaa iloita toisen puolesta, muttei se aina vaan onnistu.

Kai nuo itsetunto ja kateus ovat hyvin lähellä toisiaan. Mutta kyllähän itseään voi aina muuttaa - tai pikemminkin tuoda pinnalle sen, joka siellä pinnan alla odottaa esiintuloa. Itsekin olin nuoruusvuosina hyvin hiljainen, mutta päätin olla jotain muuta. Muutaman vuoden päästä olin siinä onnistunut kun vain uskoin itseeni tarpeeksi.

Arnaía kirjoitti...

Omassa elämässäni olen huomannut että kateus ja oma riittämättömyys liittyvät kiinteästi toisiinsa. JA kateuteen on auttanut sen ymmärtäminen etten tule huonommaksi siitä millaisia muut ovat, käytännössä kai vertailujen lopettaminen. Kun ei katsele muita ja muiden elämiä vertailumielessä niin oma itse ei tunnu sen pienemmältä ja huonommalta kuin on. Minua häiritsi omassa kateellisuudessani juuri se järjettömyys etten tahdo toisen elämää, en tahtoisi olla samanlainen ja kuitenkin tunnen hänen takiaan riittämättömyyttä, olen kateellinen toisen ihmisen merkityksestä seurustelukumppanille vaikken tahtoisi että meidän suhteemme olisi sellainen kuin heidän on. Outoa. Sen myöntäminen itselleen ettei tuossa ole järkeä auttoi.

Tuazophia kirjoitti...

Kymmenisen vuotta sitten olin jokseenkin masentunut ja itsetuntoni oli nollassa. Sitten jostain sisuunnuin ja päätin, että yritän muuttua varmemmaksi. Hoin itselleni (usein peilin edessä): "Mä olen hyvä tyyppi." Enkä todellakaan uskonut itseäni. Paitsi, että vähän kerrassaan alkoi tuntua, että niinhän minä todellakin olen. Nykyäänkään itsetuntoni ei ole mitenkään huippu ja käytän tuota lausetta vieläkin silloin tällöin, mutta nykyään jo sen ajatteleminen alkaa hymyilyttää. Ja itsetuntoni on selvästi parempi.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

On huojentavaa havaita että muillakin on samanlaisia tunteita. Ja että ehkä niistä tunteista voi päästä eroonkin.
Tunsin itseni tällä viikolla kamalaksi koska oli hyvä tietää että muutkin ovat yhtä sekaisin koulun kanssa ja ettei heillä ole harjoittelupaikkaa eikä muuta, ei se kuitenkaan ole ilkeyttä, ehkä. Auttaa kun tietää että muutkin taistelevat samojen ongelmien kanssa.
Ystävilleni en ole kateellinen. Ja olen oppinut nauttimaan toisten ottamista valokuvista ilman minkäänlaista kateutta, haluaa vain itse tulla paremmaksi ja se kai on se oikea asenne.

Blog Widget by LinkWithin