Miten usein te soitatte äideille? Tai he teille?
Olen tällä viikolla puhunut äitini kanssa joka päivä puhelimessa ja minulla ei ole kovin aikuinen olo. Mutta minulle tapahtuu koko ajan niin paljon ja hänelle pitää kertoa.
Tämän päivän suuret tapahtumat:
Ostin talvitakin. Itse asiassa olen hieman nolo siitä, ostin ensimmäisen kerran jotain H&M:ltä. Muissa paikoissa takit olivat liian kalliita minulle. Tai rumia. Tuo on aika sievä, mukana olleen kouluystävän mukaan aivan minun tyylisenikin.
Ostin myös vanhan tavaran liikkeestä oudon tarjottimen, kukkien alle suojelemaan vanhaa lipastoa.
Sosiaalinen päivä huipentui täytettyihin patonkeihin Picnic-kahvilassa. Ja kävin vielä kouluystävän luonakin. Hänellä on mukava kaksio (minä niin haluaisin asua niin ettei tarvitsisi nukkua tietokoneen vieressä). Hän yritti asentaa laajakaistaa (tai mitä sille pitikään tehdä), minä yritin antaa vierestä neuvoja (olen käyttänyt mäkkejä viimeiset yhdeksän vuotta ja Windows-tuntemukseni on lievästi pinnallista). Ilmeisesti vika oli puhelinyhtiössä.
Minulle oli tullut suurikokoinen kirje. Täytyy käydä hakemassa se huomenna ennen koulun alkua.
Siihenkin liittyy pieni nolo tunnustus jonka ei pitäisi olla nolo. Syksyisin minuun iskeen talveen varustautumisen pakko. Pakastimeen täytyy saada marjoja (huomenna voisin käydä koulun jälkeen hallissa katsomassa minkähintaisia puolukat ovat ja soseomenat) ja minun täytyy neuloa itselleni hattu. Tänä vuonna myös villasukat ja ehkä lapaset. En ole todellakaan mikään käsityöihminen, muuta en osaa kuin nuo ja saan neulomisesta allergisia oireitakin mutta jotenkin innostun lankojen väreistä ja rakenteista. Ehkä se on yllättävää, olen aika säntillinen ja sovinnainen mutta langoissa inhoan teollista ja siistiä, minä haluan eläviä värejä ja epätasaista lankaa.
Nolo osuus on se että tilasin lankaa netisstä. Ulkomailta. Ja olen lukenut neuleblogeja. Ne ovat oikeastaan aika kiinnostavia.
Kun tänään pyöräilin kotiin tuntui siltä että hengästyin aivan liian helposti. Tietysti heti olin varma että nyt minulla on (taas) joku kauhea tauti.
Todennäköisesti ei.
Tekstit
10 kommenttia:
Minä en soita äidille juuri koskaan ja hän soittaa ehkä kerran viikossa, mutta sekin on jonkin muun asian tiimoilta. Äiti käy kuitenkin samassa kaupungissa aika usein.
Talvi taas... tunnen itseni talveen valmistautuvana karhuna. Väsyttää ja minulla on hirveä alituinen tarve vetää ruokaa. Eteenkin liha ja suklaa maistuu. Grr, vihaan syksyä
Fanta
Minä taidan olla harvinaisen pirteällä tuulella. Jotenkin syksy tuntuu hyvältä, minä pidän oikeastaan kaikista vuodenajoista. Yleensä kun ne loppuvat olen täysin kyllästynyt, pidän siirtymävaiheista. Kevät on kuitenkin ehkä suosikkini.
Äitini soittaa minulle oma-aloitteisesti parin päivän välein tai harvemmin, minä silloin kun on asiaa. Äiti huolehtii puhelinlaskustani eikä ikinä vastaa, soittaa pian takaisin.
Minun äitini käy Oulussa kerran vuodessa, on kesälomallaan muutaman päivän luonani. Itse käyn siellä noin kerran kuussa. Kun muutin pois kotoa kävin siellä joka viikko, sitten joka toinen, nyt sekin on harventunut.
Minulla on hyvä äiti.
(minulle soitti tänään puhelinmyyjä, hälyisessä kahvilassa kuulosti siltä että hän oli teletalosta tai teletapeista, taisi kuitenkin olla sieltä yhdestä ilkeästä).
Soittelen äidilleni aika harvoin, ehkä kerran viikossa (jos on jotain asiaa). Tosin käyn katsomassa häntä vähintään kerran viikossa kun muutenkin kerran olen liikenteessä.
Neuleblogit _ovat_ kiinnostavia. Ne ovat niin kiinostavia, että opettelin nyt 28-vuotiaana neulomaan (koulussa minulla oli veistoa). Olen alkanut haaveilla omasta käsityöblogista, pitäisi hankkia digikamera.
Kyllä se on syksy nyt! On jo muutaman päivän ajan poltellut neulominen. En itsekään ole mikään käsityöihme, mutta jotain sentään osaan.
Kaivelin jo puikkovarastoani, mutta löysin vain yhdet pitkät puikot viimevuotisen kaulaliinan jäljiltä. Taisin antaa muut puikot jossain muutossa siskolleni (joka on käsityöihminen). Pitää kai lainata takaisin, kädet vaativat näpräämistä ja sielu jotain ihanan väristä lankaa.
Äidin kanssa soitellaan harvoin. Kai se on budjettikysymys, kun molemmat ollaan köyhiä. Mutta tuntuu se joskus jotenkin orvolta, ettei äiti soita viikkokausiin tai mitään. Enkä minäkään sitten osaa. Olemme olleet aina läheisiä ja lämpimissä väleissä, mutta nykyään tämä soittopuoli on näin.
Hauskaa kuulla että muillakin neulominen polttelee. Minä en muista neuloneeni mitään järkevää tai käyttökelpoista koulussa, opettaja neuvoi minulle aina syksyn alussa miten silmukat tehtiinkään (silti minulla oli aina ysi käsitöissä, opettaja piti siitä että suunnittelin työni itse). Ehkä siksi olen naurettavan ylpeä siitä että saan tehtyä ne sukat (vaikka liian isotkin) ja pipot.
Neuuleblogit ovat rauhoittavia, joskus tuntuu että muissa blogeissa on liikaa tappelua. Pahimman ahdistukseni aikaan luin vain sisustuslehtiä, muut olivat liian surullisia.
Minulle on kertynyt outo läjä puikkoja, yleensä niistä on löytynyt sopiva (tai sellainen jota sopivaksi kuvittelen).
Minusta tuntuu välillä orvolta kun äiti ei soita neljään päivään, minusta oli kauheaa kun olin ulkomailla ja pystyin puhumaan hänen kanssaan ehkä kerran viikossa (ja puhelinlaskuni olivat kammottavat). Minä en taida sittenkään olla kovin aikuinen.
En soita äidille enkä muillekaan.
Edellinen puhelimeni oli minulla
useita vuosia eikä tilastoja
nollattu kertaakaan koko aikana.
Kun hylkäsin sen pikkuvian vuoksi
katsoin mitä sinne oli tallentunut.
Soitetut puhelut 12 min ja muutama sec
Melkein pari minuuttia / vuosi! Wau.
En ole puhelinihmisiä.
Jotenkin luonnotonta turista pieneen rasiaan.
Onneksi äiti asuu sen verran
lähellä että autolla on nopsa käydä.
Minä tein talveksi viinimarjapensaiden
lehdistä mehua, oli eka kerta.
Jänskättää vähän kuinka onnistuin.
Minun äitini asuu sen verran kaukana etten tule toimeen ilman puhelinta.
Isäni kanssa puhun paljon harvemmin.
Olen kerran saanut maistaa viinimarjanlehtimehua, se oli melkein parasta ikinä juomaani. Parempaa on vain lapsuuteni itsetehty omenatuoremehu, ainakin muistoissani. Mehulingon hajoamisen ja mökin myymisen jälkeen sitä ei ole saanut, yli kymmeneen vuoteen siis.
Ei meistä kukaan ole koskaan liian aikuinen äitinsä lapseksi. :)
Hmm, en taida soitella kenellekkään jollei ole asiaa ja en varmaan vastaisikaan puheluihin jollen kokisi sitä hirveän epäkohteliaaksi. Äitini kanssa juttelen puhelimessa ehkä kerran kuussa tai parissa, vanhemman veljeni kanssa hiukan useammin ja pikkuveljeni kanssa kun hän on maassa.
Toisaalta pyrin näkemään ihmisiä oikeasti joten näen niitä varmaan useammin kuin soitan, vaikka kun ihmiset asuu eri puolella maata sekin on aika harvaan...
Lähetä kommentti