17.10.2005

Ehkä paras pop-levy ikinä

Äkillisestä varakkuudestani huumaantuneena ostin iTunesilta toisen levyn (se Help-levy on aika loistava). Joskus brittipop-vuosinani 90-luvun puolivälissä nauhoittelin radiosta kaikkea siihen vähänkään liittyvää. Yksi kaseteilleni päätyneistä bändeistä oli nimeltään Cast, joka soitti aika mitäänsanomatonta mutta iloista liverpoolilaista poppia. Cast ei tehnyt mitään erityisen merkittävää mutta sen laulaja John Power (kaikkea minäkin muistan) oli vaikuttanut muutamaa vuotta aikaisemmin vähän paremmassa bändissä, joka hajosi ensimmäisen levynsä jälkeen, ilmeisesti laulajansa mahdottomuuteen.
Minä en niihin aikoihin ollut perillä musiikista, ja edelleen Stone Roses ja Happy Mondays ja muu 90-luvun alun brittiläinen musiikki on minulle vierasta (80-luvusta puhumattakaan, jotenkin en saa itseäni pakotetuksi tutustumaan The Smithsiin ja muihin varmasti mielenkiintoisiin) joten en osaa asettaa The La'sin samannimistä levyä oikeisiin mittasuhteisiin. Maailman paras se ei tietenkään ole mutta edelleen hyvä. Bändistä ei ole tainnut jäädä jäljelle muuta kuin aika ärsyttävä hitti There She Goes (ärsyttävä erityisesti Six Pence None the Richerin versiona). Tuosta levystä oli otettu pari vuotta sitten uusi painos mutta en tajunnut ostaa, sen jälkeen en ole sitä nähnyt.
Nyt pääsen kuuntelemaan The La'sia muutenkin kuin vanhalta kasetilta.

2 kommenttia:

Matti kirjoitti...

Nyt kun mainitsit There She Goesin, se juuttui soimaan päässä. Ehkä aivoihin tallentuvat parhaiten juuri kaikenmaailman renkutukset. Kun sitten makaa elämänsä loppupuolella dementoituneena sairaalassa, päässä soi alle kaksikymppisenä kuultu pop. Ei ehkä niin huono kohtalo. Smithsiin kannattaa kyllä vaivautua tutustumaan.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

There She Goes on kyllä aika ärsyttävä renkutus. Ja juuttuu päähän. Mieluummin kuuntelisin jotain muuta (huvittavaa että levyn suurin hitti on se kaikistä tylsin ja ärsyttävin laulu, siis minun mielestäni, tai ehkä pidin sitä ärsyttävänä koska se oli hitti). Smithsissä ongelma on laulajan ääni. Se on aika outoa, olen pitänyt joistain Morriseyn soolojutuista.

vainiin, taidan silti jatkaa tätä leikki-opiskelua ja miehettömyyttä.
(loukkaukset toimivat yleensä parhaiten jos niiden kohde kokee niiden osuneen maaliin edes jollain tavalla, ihan vinkkinä tulevaisuuttanne varten).

Blog Widget by LinkWithin