15.11.2005

Toiveammatti

Tajusin vasta lukiossa että halusin graafikoksi (sitä ennen olin aivan varma että halusin arkkitehdiksi, lähinnä koska pidin kauniista rakennuksista). Oikeastaan vasta silloin tajusin että sellainenkin ammatti on olemassa. En tiedä miksi se oli jäänyt tajuamatta.

Oikeasti kuitenkin se oli toiveammattini lapsesta asti, en vain tajunnut sitä. Muistan miten hämmästynyt olin kun ymmärsin että jotkut saavat rahaa kirjojen suunnittelusta, minä olisin tehnyt sitä ilmaiseksikin (nytkin tekisin sitä huonommallakin palkalla). Teininä luin englantilaisia nuortenlehtiä, maailman paras ammatti oli suunnitella niiden välissä olevia lauluvihkosia, jokainen laulu oli vähän erityylinen. Minä kirjoittelin sanoja ruutuvihkoon, aina vähän eri tavalla, lauluun sopien. Yläasteen lopulla äidinkielen opettajani antoi miinusta liian tyylikkäästä aineesta (se tuntuu edelleen epäreilulta, kiinnitin yhtä paljon huomiota sisältöön kuin ulkoasuunkin, joka syntyi aika helposti). Harjoittelin taitto-ohjelman käyttöä esitelmiä tehdessäni.
Kuvittelen mielelläni että tätä minun on tarkoituskin tehdä.

Nyt olen melkein valmis melkein graafikko (en tiedä mitä olen kolmen ja puolen vuoden hyvin sekalaisten opintojen jälkeen). Työ on edelleen hauskaa mutta olen onnistunut rutinoitumaan näinkin vähäisellä kokemuksella. Pelkään että yhtäkkiä huomaankin etten halua tehdä tätä.
Ehkä minä haluaisinkin asua jossain pienessä saaressa ja kasvattaa lampaita.

Ja tottai kai tunnen syyllisyyttä siitä etten ole tarpeeksi, tarpeeksi innovatiivinen, asioista perillä oleva tai trendikäs.

4 kommenttia:

Mark-Anthony kirjoitti...

Niinpä! Siinä missä lapsuudessani kaupunkilaistyöläinen vaihtoi työnkuvaa keskimäätin kolmesti elämänsä aikana, tänä päivänä tuo kuulostaa normaalin vuoden saldolta.

Minusta tuntuu että hyvin harva ön täyttymyksensä työstä löytänyt. Jokin osa miettii aina, eli enpä olisi huolissani. Jo lukiessani ajattelin sinulle sopivia ammatteja montakin, voisit yhdistää kaksi haavettasi sisustussuunittelussa, ja toisaalta myös mainostoimistojen maailmassa :)

Matonen kirjoitti...

Sehän on juuri ihanaa, että ei enää todellakaan tarvitse tehdä samaa työtä eläkeikään asti ja sinun alaasi pystyy hyödyntämään varmasti monenlaisessa työssä.

Toisaalta vasta opiskelujen jälkeen oppii tekemään sitä työtä oikein työnä. Ainakin niin oli omalla kohdallani ja vasta opiskelujen jälkeen olen itse löytänyt sen minun tapani tehdä työtä.

Ehkä pitää ottaa työkin päivä kerrallaan ja nauttia siitä mitä on nyt. Vähän niin kuin elämäkin.
Ja jos siltä tuntuu, voi aina etsiä uusia haasteita!

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minusta tuntuu että ajattelen liian vanhanaikaisesti, sitä työtä johon on koulutus pitää tehdä loppuelämä. Tai aika kauan. Luulen että haluankin tehdä niin, jos ylipäätään löydän töitä.

Kai tuo kriisi on minulle tyypillinen, pelkään, että minussa on jotain vikaa kun löysin oman alani aika helposti enkä ole suurempaa ahdistusta tuntenut alan valinnasta (muusta kylläkin).

Sisustussuunnittelua harkitsin joskus todella vakavissani (ja se toisen maailman minäni joka ei kasvata lampaita on sisustusarkkitehti tai teollinen muotoilija). Mainostoimistotyötä haluaisin välttää, minusta tuntuu etten minä ole sellaiseen sopiva. Unelmissani olen freelance-graafikko, joka tekee lähinnä kirjojen suunnittelua. Käytännösssä se ei ehkä toteudu.

Rosebud kirjoitti...

"Ja tottai kai tunnen syyllisyyttä siitä etten ole tarpeeksi, tarpeeksi innovatiivinen, asioista perillä oleva tai trendikäs."

Aamen! Täällä toinen graafikko samoissa mietteissä :)

Blog Widget by LinkWithin