Tänään vallalla on ollut ammattiminäni. Sellainen joka pahemmin hermostumatta käy keskustelemassa oikean käsikirjoittajan kanssa ideastaan ja joka saa kiitosta nopeasti ja hyvin tehdystä työstä.

Tai kyllä minua oikeasti hermostutti. Olin kuullut kauhutarinoita opettajasta, joka kommentoi opiskelijoiden käsikirjoituksia. En edes tiennyt mihin aikaan minun piti tavata hänet, hänen oli määrä soittaa minulle kun hänen aikatauluunsa sopi. Vaelsin koululla ympäriinsä pari tuntia, kävin syömässä ja luin poikkeuksellisesti kirjastossa ammattikirjallisuutta (tunnen saamattomuudestani huonoa omaatuntoa). Hieman tylsästä kirjasta opin että Kaliforniassa voi tienata elantonsa suunnittelemalla pelkkiä hääkutsuja.
Opettajan huone oli Tekun puolella, siellä on pelottavaa. Opettajakin oli aluksi vähän pelottava, mutta ystävällinen. Ideani ei vaikuttanut aivan huonolta ja sain neuvoja siihen mihin suuntaan minun pitäisi edetä. Hyödyllistä.

Olen tehnyt pientä taittotyötä, jossa asiakas on ollut poikkeuksellisen hyvä (tai joskus minulla on ollut asiakkaita, jotka eivät ymmärrä oikein mistään mitään, ei heissäkään mitään vikaa tietysti ole mutta on miellyttävämpää työskennellä sellaisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää jotain esim. painojutuista). Ilmeisesti hekin olivat minuun tyytyväisiä ja työtapoihini. Nopeasta työskentelystä on hyötyä.
Nyt vain aloin pelkäämään etten kiittänyt heitä tarpeeksi tai lainkaan.

On jollain tavalla huvittavaa etten edes tavannut asiakkaitani.