1.3.2006

Uskalsin soittaa virallisen puhelun, isännöitsijälle aukeamattomasta postilaatikosta. Puhuminen oli helppoa, se kyllä aina on kunhan vain saan kerättyä tarpeeksi rohkeutta soittamiseen (en tiedä miksi pelkään puhelinta vaikka oikeasti olen hyvä soittamaan virallisiakin puheluita). Nyt sydän hakkaa.

Isännöitsijä lähettää jonkun katsomaan laatikkoa. Vähän kyllä tunnen itseni tyhmäksi, entä jos yritin avata väärää laatikkoa tai isännöitsijä epäilee minun tehneen niin (laatikossa oli kyllä oikea numero, hieno mainoskielto-teippini ja se oli siellä minne sen väitettiin muuttaneen, voihan olla että silti erehdyin). Ei hän mitään kyllä sanonut. Ei minulle kauheasti postia tule mutta nyt odotan muutamaa tärkeää juttua ja postilaatikon tarkistamminen on muutenkin yksi ilojani, olen aina pitänyt siitä (meillä ei ikinä ollut kotona postiluukkua vaan laatikko pihan toisella laidalla).

8 kommenttia:

Lord Boredom kirjoitti...

Minäkin pelkäsin vielä jokin aika sitten virallisia puheluja, vaikkei ne koskaan sitten jälkikäteen tuntuneet miltään - itseasiassa se jännitys hälveni siinä vaiheessa, kun sai esitettyä nimensä). Nykyään en enää jännitä niitä, vaikken niitä siltikään kovin mielelläni tee.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Oikeastaan kyse ei ole pelkistä virallisista puheluista, eikä ehkä varsinaisesta pelostakaan. Puhuminen on todella helppoa, saan aina esitettyä asiani niin kuin haluan ja olen luonteva ja selväsanainen, se ei ole ongelma. Pahin hetki on se kun olen valinnut numerot, olin soittamassa melkein kenelle tahansa, varsinkaan kun ikinä ei tiedä onko toinen kiireinen tai haluaako puhua tai on pahassa paikassa (se on tietysti heidän vastuullaan olla vastamatta jos puhuminen ei kkäy). Oikeastaan viralliset puhelut ovat helppoja, se on heidän työtään vastata puhelimeen. Luulen että kammoni alkoi yhtenä kesänä kun yritin löytää harjoittelupaikkaa ja soitin ties kuinka moneen mainostoimistoon Jyväskylässä. Oli äärettömän hankalaa saada oikea ihminen aina kiinni ja selittää asiani ja kukaan ei ikinä ollut kiinnostunut ilmaisesta työvoimasta. Pahimpia olivat puhelut joita yritettiin kääntä henkilöille jotka eivät olleet ikinä paikalla ja minä päädyin puhumaan samat jutut uudestaan ensimmäisselle henkilölle. Aloin pelätä puhelinta. Sitä ennen minulla ei ollut ongelmia, lapsena jo varasin aina hevosleirit kun kuulemma kuulostin niin aikuiselta.
Pelkään kai aikaa numeroiden valitsemisen ja vastauksen välillä, muuta pelottavaa siinä ei ole. Ja nykyään olen paljon parempi, pystyn soittamaan tutuille melko helposti. Jossain vaiheessa siskollekin soittaminen oli vaikeaa.

Scilla kirjoitti...

Kun työskentelin yhden kesän toimittajana, jouduin vähän väliä soittamaan haastateltavien ihmisten perään. Se oli rasittavaa. Yleensä nämä ihmiset olivat kiireisiä ja vastasivat puhelimeen työnsä lomassa. En olisi halunnut keskeyttää heidän töitään... se tuntui epämukavalta. Kerran sain kuitenkin erittäin positiivisen vastauksen - soittaessani eräälle ympäristötaiteilijalle. Hän oli hyvin otettu siitä, että halusin haastatella häntä ympäristötaiteen merkityksestä.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Suurin este tulevalla yrittäjän urallani on se että silloin joutuisin soittamaan kaikenlaisille ihmisille ja myymään itseäni, luulen että he suhtautuissivat siihen paljon negatiivisemmin kuin toimittajiin.

Valkoturkki kirjoitti...

En tiedä "itsensä myymisestä". Kannattaa asennoitua ammattitaidon ja töiden myymiseen. :-)

Pari kaveria toimi freelancena, mutta se on sellaista kieputusta, ettei sovi meikäläiselle. Tosin samasta syystä hylkäsin taidealan. En ole tarpeeksi "hyvä" taidoiltani myydäkseni käsieni jälkeä ja toisaalta tarpeeksi markkinointihenkinen, etsiäkseni asiakkaille myyviä ajatusrakennelmia.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ammattitaidon myymistä ajattelinkin, en ajattelle kaupallista taidetta huoraamisena :)

Silloin kun valmistuminen oli kaukana freelancerin ura tuntui todella houkuttelevalta ja edelleen olen itä mieltä että se työskentelytapa sopii minulle hyvin, paremmin kuin vaikka suuri mainostoimisto. Nyt kuitenkin haluan ensin olla toisen palveluksessa, työpaikan löytyminen tuntuu kyllä todella epävarmalta ja ahdistavalta, yritän keskittyä muihin stressinaiheisiin, kuten opinnäytetyöhön ja työharjoitteluun, jota minulla on vaikka miten paljon jäljellä (siihenkin liittyy ahdistava ajatus työnhausta, olen ollut harjoittelussa vain yhdessä ulkopuolisessa firmassa ja sieltä en saa töitä ja vaikka saisinkin niin en haluaisi mennä sinne, muuten teen harjoitteluni isäni firmalle, minulla ei ollut energiaa hankkia ulkopuolista paikkaa. En varmaan ikinä saa töitä).

Cream-cat kirjoitti...

Mulla oli kanssa puhelinkammo joskus. Etenkin tuollaiset aikojen varaamiset sun muut virastoihin tehtävät puhelut inhotti. Sitten kuulin jostain vinkin jota olen viljellyt tarvittaessa: laita kaikki asiat lapulle, jos et hätäpäissäsi meinaa muistaa asioita. :) Toimii. Nykypäivänä on joutuu omia asioitaan hoitamaan koko ajan, joten kammokin on poistunut. Vielä saattaa sydän hakata, jos pitää soittaa haettavaan työpaikkaan, mutta muuten olen tästäkin päässyt. Töissä piti soitella ympäriinsä vähän väliä ja useimmat asiakkaatkin tuli lopulta tutuksi. :)

Taidan olla saman alan suunnalla kuin sinäkin, kun noita aiempia poustauksiasi katselin. Mainostoimistossa vietin itse aikaa, mutta nyt on vähän huonommat näkymät töiden suhteen. Yritän olla ajautumatta yrittäjäksi. Mieluummin olisin toisen palveluksessa... Yritys on ainakin kova. :)

Anonyymi kirjoitti...

Minä olen joskus kirjoittanut jopa OMAN NIMENI paperille ennen puhelun alkua etten vain sitä hermostuksissani unohtaisi.

Blog Widget by LinkWithin