Olen onnistunut hankkimaan elämääni vähän jännitystä. Samassa talossa asuu eräs samassa koulussa opiskeleva tyyppi, johon en ole todellakaan ihastunut mutta jonka olen huomannut (yleensä en huomaa juuri ketään). Reagoin tuollaisiin henkilöihin tyypillisesti olemalla huomaamatta heitä, jos sattuvat tulemaan vastaan, niin typerää kuin se onkin. Vaikka päättäisin tällä kertaa katsoa silmiin ja ehkä hymyillä, tai edes katsoa siihen suuntaan ei se onnistu, automaattisesti katson muualle. Tänään tulin vesijumpasta hiukset märkinä ja muutenkin ei kovin hohdokkaan näköisenä, jouduin menemään nopeasti väärästä ovesta sisään etten vain johtuisi kohtaamaan häntä. Tai voi kyse tietysti olla jostain muustakin, se huono puoli ihmisten katselun välttelyssä on ettei koskaan voi olla ihan varma.
Sain tänään tietää että saan asua asunnossani puoli vuotta valmistumisen jälkeen, hyvin anteliasta vuokranantajaltani. Yksi huolenaihe on poissa ja elämäni helpottuu vähän. Voin hakea töitä muistakin kaupungeista ilman että olen sidottu oululaiseen vuokra-asuntoon. Ja vaikka jäisinkin Ouluun voin hakea sitä asuntoa rauhassa.
Sarjakuvakurssilla on lähinnä alempien vuosikurssien opiskelijoita (minun vuosikurssini on periaatteessa valmistunut, vaikka käytännössä aika harva sai opinnot valmiiksi tänä keväänä). En tunne juuri muita kuin oman vuosikurssini väkeä ja on hauskaa tavata muitakin. Ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat ovat ihanan pieniä ja innokkaita ja aika lahjakkaita. Minä en tainnut olla niin innokas edes opintojeni alussa, kuusi vuotta on liian pitkä aika muistaa.
Tekstit
3 kommenttia:
Eikös tuollainen ihmisten välttelemine ole hieman typerää? Kyllä sitä nyt kahden ihmisen pitäisi pystyä kohtaamaan aivan neutraalisti, varsinkaan, jos ei ole mitään tunnesiteitä. Täytyy kyllä myöntää, että itsekin olen tuohon vähän syyllistynyt. Joskus tuli joku osittain tuttu henkilö vastaan, niin piti sitten valita reitti niin, että henkilö ei huomaisia mua. Tuo tilanne on kuitenkin aika vaikea, koska siinä ei oikein voi tietää, että mitä pitäisi tehdä, varsinkaan jos ei yleensä oudoille ihmisille puhu. Se on vain niin vaikeaa, että pitäisikö sitä henkilöä tervehtiä vai ei. Henkilön kuitenkin tuntee, mutta silti se saattaa olla niin kaukaa tullut tunnetuksi, että ei tuossa tilanteessa voi oikein tietää. Varsinkin itse yleensä aina mietin, että jos tuota tervehdin, niin pitääkö se minua jotenkin tyhmänä.
Kuitenkaan tuollainen välttely ei varmaan pidemmän päälle käy, jos kerta samassa talossa asutte. Jossakin vaiheessa saattaa sitten tulla kohtaaminen aivan pakosta, jota ei voi välttää. Mitäs jos se tuleekin samaan hissiin sun kanssa? Silloin hissimatka saattaa tuntua _todella_ epämiellyttävältä, jos tuntuu siltä, että toinen vain tuijottaa, vaikka oikeasti kummatkin katselevat maahan.
Yleensä en siis häntäkään välttele, koulussa kuljen normaalisti ohi, samasta hissistä en kyllä tiedä. Onneksi asumme eri rapuissa. Tuo eilinen johtui pelkästään turhamaisuudesta, ei sillä ole väliä vaikka joku vieraampi näkisi minut märillä hiuksilla mutta en halua olla niin kenenkään vähänkään tutun nähden. Muuta kuin perheenjäsenten. Siitä tulee tulee jotenkin outo olo, vähän kuin olisi yöpuvussa ja muut viimeisen päälle pukeutuneena.
Harvemmin kyllä aktiivisesti välttelen ihmisiä, koska en yleensä huomaa ketään. Tosin nyt olen alkanut törmäämään kaupassa erääseen puolituttuun poikaan, tai ei edes puolituttuun vaan sellaiseen jonka olen tavannut pari kertaa erään keskustelualueen miiteissä, hän on jopa käynyt asunnossani (muutaman muun kanssa). Siitä on kuitenkin aikaa enkä tiedä tunnistaako hän minua ja välttääkseni ongelmat väistelen häntä hyllyjen taakse. Kerran onnistuin törmäämään molempiin noista kaupassa, se oli vähän huvittavaa. Tuota ensimmäistä henkilöä en edes tunne, enkä tiedä tietääkö hän kuka minä olen.
Eipä tuo puolituttujen ihmisten vältteleminen tervehtimisen pelossa taida niin epänormaalia olla. Typeräähän se on, mutta uskoisin, että monet sitä harrastaa. Itsekin olen aivan yhtä syyllinen moiseen.
Jansu
Lähetä kommentti