12.8.2006

Löysin jotakin kautta hauskan kansainvälisen keskustelualueen, jossa puhutaan nimistä, erityisesti kummallisista ja kauheista. Nimet kiinnostavat minua, äitinikin harrastaa outojen nimien leikkaamista Hesarista (ajan kuluessa olemme turtuneet sen verran että esim. Vilmiina ei tunnu enää miltään, mutta amerikkalainen muotinimi Nevaeh huvittaa vieläkin).

Minulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta mutta nimiä olen miettinyt. Minulla on aika paljon periaatteita, nimen pitäisi olla suomalainen (ei juuriltaan mutta sillä on hyvä olla historiaa täällä), sillä pitäisi olla nimipäivä (koska niiden juhliminen on hauskaa, meillä muistettiin toista nimeäkin), sillä pitäisi olla hyvä merkitys (Claudia ei käy senkään takia), se ei saa olla liian selvästi uskonnollinen (pyhimyskaima ei haittaa, mutta Matin merkitys on jo ehkä vähän liian jumalallinen, toisaalta en käyttäisi sitä muutenkaan), nimi voisi olla myös vähän harvinaisempi (nimimuotia on kyllä aika vaikeaa arvioida), nimi voi olla toisesta kulttuurista vain jos minulla on siihen joku side, nimi ei saa olla itsekeksitty.

Onneksi minun ei tarvitse nimetä lasta lähiaikoina, kaikki suosikkinimeni rikkovat omia sääntöjäni:
Jiri ja Jiriki. Ihastuin Jiriin nimenä teininä tavatessani sen nimisen miehen, häneen en kyllä ihastunut. Jiriki on haltiankaltainen olentto Tad Williamsin aika keskinkertaisessa fantasiasarjassa ja joskus mielestäni maailman kaunein nimi. Jiri on minusta kuitenkin liian tsekkiläinen nimi.
Saga Linnea. Yläasteen ensimmäisellä ruotsin tunnilla saimme valita itsellemme ruotsinkieliset nimet. Minusta Saga oli silloin todella kaunis ja on edelleen (Satu on minusta vähän tylsä), nimi sai kyllä ikävän merkityksen kun luokkani pojat käyttivät sitä haukkumanimenä. Heille oli kai liikaa se että joku piti itsensä nimeämistä hauskana tehtävänä. Englannin tunnilla olin aina Kate, mieluummin vaikka Katherine. Linnea on kaunis nimi ja Vanamo kaunis kukka (muttei nimi), mutta nimen merkitys ei minusta ole kauhean hauska.
Katerina ja Katrina, vain noin kirjoitettuina, jolloin ne eivät minusta kuulosta hyviltä. Mummollani oli tapana kutsua minua Katerinaksi, ennen dementiaa. Katariinasta en niinkään pidä, varsinkaan Riinasta.
Magdalena ja Kristian. Magdalena on minusta yksi hauskimmista tietämistäni nimistä, mutta en voisi ikinä käyttää sitä (siitäkin pidän vain lyhyellä e:llä, Magdaleenasta tulee mieleen Leena), sen historia on aivan liian kristillinen. Kristian kuuluu samaan sarjaan.
Inari. Irene ja Irina olivat lempinimiäni lapsena, mielessäni Inari on samankaltainen, vaikka tietysti aivan erilainen merkitykseltään. Inarin käyttö vaatisi ehkä jotain yhteyttä Lappiin. En enää pidän Irenestä enkä Irinastakaan, mutta niiden merkityksestä kyllä (pohjana kreikkalainen rauhan jumalatar Eirene, jonka mukaan olen nimennyt yhden nettipersoonani). Irena olisi hauska ja vaikka se ulkomainen (Behind the Namen mukaan muun muassa hollantilainen) niin minulla olisi ainakin jokin kytkös siihen.

Ainoa nimi, joka sopii sääntöihini ja josta pidän taitaa olla Iris. Anni Swanin Iiris rukka oli yksi lempikirjoistani lapsena.
Olisin halunnut nimetä siskoni Elsa Maretiksi (siis Maretti), se ei enää miellytä minua, jostain syystä. Aarnikin on hauska nimi ja sitä voisin käyttääkin.
Minusta tuli melkein Marja, olen iloinen että sen niminen serkkuni syntyi ensin (ei se ole huono nimi, minusta se on vain tylsä). Äitini taisi harkita myös Liinaa mutta sukunimeni kanssa se olisi ollut aika kauhea yhdistelmä. Jos olisin ollut poika minusta olisi tullut Matti (ilmeisesti ateistiäitini ei ollut perillä Jahven lahjasta). Minusta tuli kuitenkin Katri Elina, pidän siitä (vaikka joskus on kysytty onko minut nimetty Katri-Helenan mukaan). Nimeni ovat olleet kristillisessä käytössä (Aleksandrian Pyhä Katariina oli aika kiinnostava, Sienan Katariina taas hirvittävän tylsä) mutta niiden juuret ovat syvemmällä ja molemmat ovat sentään peräisin samasta maasta (Aikaterine on minusta myös kaunis nimi). En tunne olevani Elina, tunsin monta sen nimistä ja he tulevat mieleen siitä nimestä (Ellu on ehkä kauhein tietämäni lempinimi, onneksi vältyin siltä). Katrista pidän, se on sopivan yleinen (kukaan ei ikinä joudu miettimään miten se kirjoitetaan tai lausutaan, paitsi ulkomailla, jossa siihen lisätään mielellä n loppuun, ainakin Hollannissa) mutta kuitenkin harvinainen, se ei ole ikinä ollut muotinimi ja tuskin siitä tuleekaan. Ja sillä on pitkä historia Suomessa, samoin kuin Elinalla (molemmat on taidettu tuntea jo keskiajalla, tai ainakin Elina on surmattu jo aikoja sitten). Pidän i:hin loppuvista nimistä ja sellaisista joissa on r. Katrin merkitys ei ole vain varma mutta alati puhdas ja kidutus kuulostavat ihan hyvältä. Jollain nimisivulla sanottiin että pohjalla on jumalatar Hekate, joka ei ole pakanalle mikään huono kaima (noituutta, tienristeyksiä, erämaita!). Yllätyin joskus kun tajusin että Elinan pohjalla on Helena, Troijan Helena ei ole varsinaisesti sellainen kaima, jonka haluaisin. Helenan merkityksen ovat kyllä ihan hyvät, kuu (Selene on aika kaunis nimi, tuon Wikipedian sivun mukaan se liittyy myös Hekateen, en kyllä usko Hekaten olevan Aikaterinen taustalla mutta jos se olisi totta minulla olisi aika hyvä noitanimi) tai soihtu.
Sukunimeni on kaunis ja sen verran harvinainen (kaikki samannimiset ovat jonkinlaista sukua, meitä on nelisenkymmentä) etten luopuisi siitä naimisiin mennessäni (siis jos joskus käy niin hassusti että menen naimisiin), ellei miehen nimi ole vielä kauniimpi ja harvinaisempi. Väliviivallista nimeä en voisi harkita, nimessäni on 11 kirjainta ja se on sen mallinen että sen yhdistäminen toiseen nimeen ei oikein onnistuisi. Nimi on peräisin suuresta suomentamisaallosta, muuten saattaisin olla Lindblad. Suomennettu nimi on minusta nykyään kauniimpi.

Täytyy varmaan toivoa, ettei kukaan loukkaannu, jos en pidä hänen nimestään. Ja täytyy lisätä etten tosiaankaan suunnittele lisääntymistä, ainakaan aivan lähiaikoina (ensin pitäisi löytää kai mies, lapsen hoitaminen vaikuttaa sen verran rankalta kahdestaankin etten rupeaisi siihen yksin). Ja totta kai mahdollisen vauvan mahdollinen isä saisi osallistua nimeämiseen. Olenko minä kirjoittanut nimistä joskus aiemminkin?

17 kommenttia:

Tuazophia kirjoitti...

"totta kai mahdollisen vauvan mahdollinen isä saisi osallistua nimeämiseen"

Juu, toivottavasti sattuu niin, että teillä on saman tyyppiset nimimaut. Meillä on nimittäin miehen kanssa niin erilaiset, että varsinkin pojan nimeäminen on oikeastaan mahdotonta. Annikan kohdalla saatiin sentään nimi aikaiseksi, mutta toivottavasti seuraavalla on hyvä nimi tullessaan, niin ei tarvitse alkaa keksiä uutta! Ollaan tosin jo vähän mietitty varmuuden vuoksi, etei sitten ihan alusta tarvitse alkaa.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Se olisikin painajainen :) En pidä kovin monista nimistä ja minulla saattaa olla aavistuksen outo nimimaku, joten yhteisymmärrykseen pääseminen voisi olla vaikeaa. Toisaalta lapsen saaminenkin tuntuu tällä hetkellä aika epätodennäköiseltä.

Muuten saattaisin olla valmis neuvottelemaan mutta minun lapsestani ei tulisi -tytärtä tai -poikaa, kyllä isyyden pitäisi olla muutenkin varma.

Teija kirjoitti...

Nimien miettiminen oli hauskaa silloin joskus :) Minulla on kaksi lasta, ja molemmat saivat nimensä (kolme kummallakin) pitkällisen nimikirjojen selailun ja nimien yhteen sointumisen perusteella. Kummallakin on nimistä yksi valittu hyvin kansainväliseksi, teemana eräs luonnon materiaali. Se tuli oikeastaan sattumalta, mutta sopii hyvin.

Nimen kristillisyys tai sen puute ei minua sinänsä ikinä kiinnostanut, yritin vain miettiä omasta mielestäni kauniita ja sointuvia nimiä. Magdaleena tai Magdalena oli yksi vaihtoehto meilläkin, mutta en millään pystynyt siihen lopulta taipumaan sen laulun takia... "Magdaleena, on pikkuinen tyttö, jolla on kutonen, laulussaaa-aa, Magdaleena..." Tuo laulu tulee siitä nimestä aina mieleen, ei voi mitään. Milla oli myös yksi suosikeistani ennen kuin Anssi Kela meni pilaamaan sen laulullaan.

Nämä on näitä... Lopullisesti se nimi tulee mieleen kuitenkin ihan viime metreillä... Mutta prosessi on ihana. Uuden ihmisen nimeäminen - se on jo ajatuksena niin kutkuttava! :D

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä olen sen verran uskonnoton että hyvin uskonnollissävyisen nimen antaminen tuntuisi vieraalta (minun täytyy kysyä äidiltäni eikö häntä haitannut se että Marjakin on aika kristillinen, siskollani on yksi sen muoto nimenä). Mutta kauneus ja sointuvuus ovat ehkä tärkeimpiä. Ja sekin on tärkeää että nimen pystyy jotenkin sanomaan ulkomailla (toisin kuin vaikka siskoni nimen), haluaisin kuitenkin antaa nimen joka on kirjoitettu edes vähän suomalaisesti.
Luulen että oikean vauvan, tai vaikka kissan, nimeäminen voisi olla aika stressaavaa, nimen pitäisi olla täydellisen sopiva lapselle.

minh kirjoitti...

Marja ei minun käsittääkseni ole kristillisperäinen vaan ihan marjasta tullut(pakanallinen:)
Meillä kulkee suvussa Maria yhtenä nimenä ja olen ajatellut jatkavani sitä jos saan joskus tytön(en usko että lisää lapsia tulee, en ainakaan suunnittele), miehen nimi on sama kuin isoisällään.Siten suvussa on Pikku-Sitä ja Iso-Tätä kun kaikki jatkavat sitä kunnioitetun isoisän takia...
Minä olen katkera kun siskoni sai harvinaisen ja kivan nimen, vaikka etunimi onkin nykyään todella yleinen. Minä sain kolme nimeä ja kaikkia niitä käytetään, on ihan hauskaa kun toiset kutsuvat etunimellä ja toiset taas kahdella viimeisellä. Lempinimiä niistä on väännetty ihan kauheasti.

Lapsen nimeäminen onkin vaikeaa, me mietimme yhdessä mutta loppujen lopuksi minä sitten päätin heti sairaalassa vauvan syliin saatuani, koska oli niin nimensä näköinen:)
-minh-

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Behind the Name (joka on kai suhteellisen luotettava) väittää Marjaa suomalaiseksi ja hollantilaiseksi versioksi Mariasta, sillä on kyllä tietysti kasvitieteellinen merkityskin :) En kyllä antaisi sitä lapselleni muutenkaan, en oikein pidä siitä miltä se kuulostaa ja olen tuntenut aivan liian monta Marjaa, mukaan lukien yksi naapurintyttö, nimenä se viittaa liikaa heihin. Siskoni toinen nimi on vanha suomalainen versio Mariasta, kaunis mutta minulle se uskonnollinen merkitys on aivan liian vahva. Siskoni ei kai oikein pidä ensimmäisestä nimestä, en tiedä onko hän ollut katkera minulle, ehkä hän ei pidä minunkaan nimestäni. Äidilläni oli vielä se periaate että merkkipäivien pitäisi olla jakautuneena tasaisesti vuoden ympäri, minulla on synttärit kesäkuussa, nimipäivä marraskuussa ja toisen nimen päivä helmikuussa. Siskolleni ne kaikki osuivat vahingossa kesään.

nimetön tarkkailija kirjoitti...

Miksiköhän nykyään on muuten niin yleistä, että lapselle annetaan vähintään kolme eri etunimeä? Itselläni on kaksi, ja niistäkin toinen on liikaa - en ole sitä missään koskaan tarvinnut. Olenkin ajatellut, että jos lapsia joskus tulee, saa kullekin riittää yksi nimi. Laitetaan kerralla hyvä. Voi tosin olla toinen osapuoli ei tähän säästölinjaan hevillä suostu, sen verran itsestäänselvyys moninkertainen nimeäminen taitaa olla. Ettei olisi suorastaan anarkistista tai moraalisesti paheksuttavaa antaa vain yksi nimi?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minusta nimet ovat niin hauskoja, että antaisin niitä mahdollisimman monta :) Itselläni on vain kaksi nimeä ja joskus olen kaivannut kolmatta, toisaalta nyt siellä on tyhjä paikka uudelle nimelle jos sellaisen haluaisin joskus ottaa. Ja minusta on hauskaa että minulla on toinen nimi, vähän niin kuin piilossa, vain lähimmät tuttavani (ja tämän blogin lukijat) tietävät sen. Yksi ainut nimi tuntuisi vähän tylsältä mutta ei mitenkään moraalittomalta. Toisessa nimessä on sekin hyvä puoli että sen voi ottaa käyttöön jos ensimmäinen ei miellytä, jos toinen on siis miellyttävämpi, eikä tarvitse muuttaa nimeään.

Anonyymi kirjoitti...

Onhan se kuitenkin parempi, että lapsella on sitten jonkin verran valinnanvaraa itse päättää mitä nimeä käyttää.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Lapsen etu on tosiaan tärkein. Toivon että jos minulla joskus sattuisi olemaan lapsi ja hän inhoaisi nimeään niin pystyisin hyväksymään sen ja vaihtamaan hänen nimensä. Olen kuullut ihmisistä jotka inhoavat syvästi nimeään mutta eivät voi sitä vaihtaakaan kun vanhemmat loukkaantuisivat.
Tunsin joskus pojan, joka vaihtoi kutsumanimensä lukiossa, jotenkin hänen tuttunsa sopeutuivat uuteen nimeen.

tr kirjoitti...

Kyllä pari etunimeä pitää olla. Toinen etunimi tulee hyödylliseksi, jos haluaa erottua muista samannimisistä. Eikä tarvitse olla kovinkaan iso kylä, kun alkaa jo löytyä samannimisiä ihmisiä.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä olen tuntenut kaksi tyttöä, joilla on sama etunimi, joten erottautumisongelmaa ei ole ollut. Täyskaimoja minulla ei ole lainkaan, sukunimeni on sen verran harvinainen, 67:lle riittää kaikille oma nimi. Ainoa täyskaimani (toinen nimi taisi kyllä olla eri) kuoli jo aikoja sitten.

Anonyymi kirjoitti...

Meillä on molemmille pojille pantu nimettömän tarkkailijan ajatusten mukaisesti vain yksi nimi, olen ollut oikein tyytyväinen ratkaisuun. Jostakin syystä etsin kaikessa yksinkertaisuutta, ehkä sitten liikaakin. Vanhemmalla pojalla on lempinimi jolla ei ole mitään tekemistä oikean nimen kanssa, ja pienemmällä lempinimenä lyhennys oikeasta nimestä. Mies ensin oudoksui ajatusta mutta jostain syystä antoi yhden kerran elämässään periksi ja suostui yksinimisyyteen. Sukulaiset ovat päivitelleen ja valittaneet tapahtunutta.

M

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ei yksinimisyys mikään tragedia ole, minun vastustukseni ei ole mitenkään rationaalista, minä vain pidän nimistä ja enemmän on hauskempaa :)
Minä en kyllä erityisesti pyri yksinkertaisuuteen, muuta kuin ehkä joissain töissäni. Kotini esimerkiksi on kaukana siitä. Se on kyllä ihailtava pyrkimys

Nobelstraat kirjoitti...

Mulla on sellainen nimi, että ulkomailla luullaan joka kerta, että se on joko lyhennetty lempinimi, tai sitten tytön nimi. Ilmeisesti i:hin päättyvät nimet ovat muissa kulttuureissa useimmiten naisten nimiä.

Anonyymi kirjoitti...

Nobelstraat, mahdatko olla Lauri... Espanjankielisissä maissa Lauri mielletään ilman muuta suloiseksi tytönnimeksi, kaukana siitä jykevästä miehekkäästä mielikuvasta jonka se Suomessa saa aikaan. Pirkko on tietenkin mies kun päättyy o:hon ja Pekka on tietenkin nainen kun päättyy a:han. Kyllä ovat kaavoihin kangistuneita.

minh kirjoitti...

Pakko vielä lisätä tuohon yksi- tai moninimisyyteen, että kaverini, joka on syntynyt 1962 sai etunimekseen Markku. Kun hän meni sitten kouluun, luokalla oli viisi Markkua joista kolmen sukunimi alkoi K:lla. Siitä sitten sovittiin vanhempien ja Markkujen kanssa yhdessä, että osa ottaa toisen nimensä käyttöön(luokat olivat siellä jotain 45 oppilaan suuruisia silloin) ja kaverini onkin ollut siitä lähtien toisenniminen. En voisi itse kuvitellakaan kutsuvani häntä Markuksi!

Nykyään on esim. Laura-nimisiä tyttöjä varmaan kaksi jokaista ala-asteluokkaa kohti..
-minh-

Blog Widget by LinkWithin