7.9.2006

Olen viime aikoina ollut huolissani siitä etten jaksaa enää olla kiinnostunut ja utelias, olen kateellinen ihmisille, jotka lukevat kirjan toisensa perään vaikka Tyynenmeren saarten kasvillisuudesta tai Englannin kuninkaallisista, he ovat edes kiinnostuneita jostain. Kiinnostuneet ja uteliaat ihmiset ovat hyviä ja fiksuja ihmisiä, minulle on opetettu ja joskus minäkin olin sellainen. Ei siitä ole montaa vuotta kun yhtäkkiä kiinnostuin navajo-intiaaneista ja heidän myyteistään. Tällä hetkellä se tuntuu mahdottomalta. En saa luettua uusia kirjoja, elleivät ne ole todella kevyitä, muuten luen vain samoja vanhoja, jotka olen lukenut viisi kertaa ja joihin ei tarvitse keskittyä.
Olen myös huolissani siitä että olen niin väsynyt koko ajan. Parin aikaansaavan päivän jälkeisenä päivänä olen vetämätön ja pysyn hädin tuskin hereillä (menin kyllä kymmenen jälkeen nukkumaan, alkuviikosta jo yhdeksän jälkeen). En ole tehnyt muuta kuin istunut tietokoneen edessä ja yrittänyt pakottaa itseäni lähtemään kauppaan ja yrittänyt vakuuttaa itseäni siitä että minulla on flunssa.

Luulosairas minäni väittää että olen masentunut. Toinen puoli sanoo että olen vain nukkunut huonosti ja tullut tylsällä tavalla aikuiseksi ja ehkä minä olen vain tyhmä ja laiska ja ei minun olossani ole mitään vikaa verrattuna moniin muihin. Olen edelleen aika iloinen, en ole ollut edes viime aikoina ahdistunut eikä koulukaan tunnu mahdottomalta. Tunnen itseni itsevarmemmaksi kuin pitkään aikaan ja minulla menee ihan hyvin.
Olen kyllä miettinyt taas kuolemaa, enemmän kuin yleensä. Melkein joka päivä säpsähdän, tajuan että olen oikeasti elossa ja olemassa ja siis kuolenkin joskus ja joudun tuntemaan miltä se tuntuu (ehkä se tuntuu samalta kuin nukahtaminen eli ei juuri miltään?). Voi olla että varaan ajan terveydenhoitajalle, yleensä heille puhuminen on auttanut. En kyllä tiedä mistä löytäisin innostukseni, kaipaan sitä.

(Tänään on kuukautisten vaikein päivä, silläkin on kai jotain vaikutusta)

15 kommenttia:

sb kirjoitti...

Samoja juttuja olen ajoittain miettinyt, että tarttis tehdä jotain ym. Kunpa sitä oppisi olemaan välittämättä ympäristön paineista, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. No, ehdotettiin minulle hoitoon hakeutumista kun paljastin olevani kiinnostunut lähinnä työnteosta, syömisestä, nukkumisesta ja kaljan juonnista. ;) Kaipa se innostus löytyy jos on löytyäkseen. Enkä nyt tiedä miksi kaikkien pitäisi olla jostain tohkeistaan, eikö sitä saisi vain olla ja ajatella.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ei minusta tarvitsekaan olla koko ajan tohkeissaan, muistan vain ajan jolloin olin oikeasti kiinnostunut kaikenlaisesta (en itse asiassa tiedä milloin se muuttui, jossain vaiheessa huomasin etten jaksa lukea ammattikirjallisuutta, nykyään jotkut pitkäaikaiset kiinnostuksen kohteenikaan eivät jaksa kauheasti kiinnostaa) ja kaipaan sitä. Stressini "vääränlaisen" kirjallisuuden lukemisesta johtuu osin tuosta, haluaisin olla kiinnostunut vaativan ja älyllisen ja teoreettisen kirjallisuuden lukemisesta mutta käytännössä kiinnostun lähinnä kirjoista joissa kerrotaan 1800-luvun Englannin yläluokan rakkauselämästä mahdollisimman eskapistisella tavalla. Kiinnostusta ei voi pakottaa, sen pitäisi tulla luonnostaan. Täytyy varmaan kysyä äidiltäni huomaako hän muutosta, yksi aiemman lievän romahdukseni oireista oli etten pystynyt kiinnostumaan mistään, aiemmin olin ollut hyvinkin innostunut kaikenlaisesta.
Tällä viikolla olen itkenyt syyttä useamman kerran, ehkä tämä on vain hormonaalista.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Hormoneista tuli mieleen että olen joutunut lopettamaan e-pillerit kerran kun epäilin niiden lisäävän ahdistustani, toivottavasti nyt ei ole kyse siitä.

Innostuksen puutteessa on huolestuttavaa myös se että mielestäni innostuneisuus ja kiinnostuneisuus ovat tärkeitä ominaisuuksia työssäni.

Anonyymi kirjoitti...

Uskaltaisin kuitenkin väittää, että kysymyksessä on masennus tai ainakin masennuksen ensioireet.

Varoittavana esimerkkinä voisin kertoa itsestäni. Kertoa siitä miten minä jätin huomioimatta väsymyksen ja sen ettei kiinnostusta enää riittänyt mihinkään. En halunnut kuulla varoituskelloja, vaan kuuliaisena ja kilttinä tyttönä päätin olla vahva ja mennä vain eteenpäin.

Sitten vasta, kun romahdin niin syvää suohon, ettei päivillä eikä öillä ollut enää mitään merkitystä ja itsemurha pyöri ainoana ajatuksena päässä olin valmis myöntämään, että ehkä en selviäkään yksin. Sitten kun ahdistus ja itseinho olivat kasvaneet loputtomaksi kierteeksi ja seisoin sillalla tuijottaen mustaan veteen ja miettien, että jos nyt hyppään niin kaikki on ohi ja saan helpotuksen. Viimeisillä ja melkeinpä olemattomilla voimavaroillani hakeuduin hoitoon. Diagnoosina vaikea masennus.

Sori, tämä nyt oli melkoista pelottelua, mutta näinkin voi käydä.

On hyvä pohtia ja miettiä. On hyvä myöskin olla rehellinen itselleen. Jokainen kokee alakuloisuutta ja hetkellistä masennusta. Jos se muuttuu pidempiaikaiseksi ja elämän merkitys katoaa, silloin on hyvä myöntää sekin, että ehkä tarvitsee apua.

zache_ kirjoitti...

Näkymätön, ehkä vain roikut netissä liikaa?

mutta kun kerran olet ollut joka tapauksessa pidemmän aikaa kiinostunut hömppäromantiikasta niin oletko lukemisen lisäksi kokeillut tehdä sitä itse (piirtämällä, kirjoittamalla tms.)? Siinä olisi samalla jotain mikä kiinostaa ja jotain mitä voisi pitää "oikeanlaisena" harrastuksena :)

... mutta, mutta kyllä se kiinostus vakavaan kirjallisuuteenkin palailee, kun sille jotain tarvetta on.

Orange seeds kirjoitti...

Minusta tuntuisi hieman liioittelulta sanoa että nyt on väistämättä kyse masennuksen ensioireista. Ehkä luot vain itsellesi turhia paineita tekemällä listaa siitä minkälöaisista asioista sinn kuuluisi olla kiinnostunut. Jos olet kiinnostunut hömppäromantiikan lukemisesta niin sitten olet. Ei se ole sama asia kuin ettei ole mistään kiinnostunut.
Varsinkin jos olo on muuten ihan tyytyväinen ja iloinen, ei varmaan tarvi kauheasti huolestua. Aina vaan ei jaksa kiinnostua uudesta. Itselleni tämä kirjallisuuden opiskelu on esim. kyllä tappanut kirjainnostusta. Ei viitsi pakollisten jälkeen lukea kuin jotain kevyttä hömppää. Ei sikäli siis ihme ettei sinua jaksa esim. ammattikirjallisuus innostaa. Ja pitkäaikaisiin kiinnostuksenkohteisiinkin kyllästyy. Niistä saattaa kasvaa ulos. Kaikilla meillä taitaa olla hieman vaihtelevia kausia kiinostusten ja jaksamisten suhteen ja hormooneillakin voi tosiaan olla jotain tekoa asian kanssa.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Anonyymi, olen kuullut tuollaisia tarinoita ennenkin ja aina sanotaan että oireisiin pitäisi puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.Voi olla että varaa oikeasti ajan terveydenhoitajalle, hän osaa ehkä arvioida kuvittelenko vain, mikä tietysti on todennäköisintä.

Zache, hyvin mahdollista. Vapaa-ajan piirtämiseni oli yhteen aikaan yhdenlaista hömppäviihdettä, kuvitin päässäni olevien tarinoiden sankareita. Sitä voisi kyllä taas kokeilla, yksi huolen aiheeni on ollut etten ole halunnut piirtää pitkään aikaan, muuta kuin sellaisia kuvitusjuttuja, joista saa rahaa. Joskus olin todella kiinnostunut muodin historiasta ja siitä millaisia vaatteita on pidetty ympäri maailmaa, en tiedä saisinko kiinnostuttua siitä taas.
Eilen illalla sain aloitettua uudestaan erään kirjan joka on ollut kesken pitkään ja joka sisältää erilaisia esseitä graafiseen suunnitteluun liittyen, ennen nukkumaan menoa (yhdeksältä, nukuin yli kymmenen tuntia) luin luvun jossa käsiteltiin lukusanojen symboleita ja niiden kehittymistä, se oli kiinnostavasti taitettu (kun puhuttiin lampaiden laskemisesta tekstin joukossa oli pieniä lampaita, luonnollisesti). Luin myös kirjoitetun tekstin tyylin (välimerkkien, kappalejaon, isojen ja pienten kirjaimien) kehityksestä, sekin oli kiinnostavaa. En muista miksi kirja jäi aikoinaan kesken mutta sen lukemattomuus on ahdistanut vähän.

Orange seeds, ennen kuin aloitin opiskelut luin todella paljon graafisesta suunnittelusta, jotenkin koulu on tappanut sen kiinnostuksen. Pelkään että koulu on tehnyt jotain älylleni, meillä on vähän tenttejä ja eikä juuri mitään pakollista luettavaa niin jotenkin älyni ei enää riitä vaikeaan lukemiseen.

Lord Boredom kirjoitti...

Minustakin on ehkä hieman liiallista alkaa epäilemään masennusta, ellei väsymys ja saamattomuus jatku sitten jatkumistaan. Kannattaa tietenkin tarkkailla tilannetta, ja jos alkaa vaikuttamaan huonolta, niin menet jollekin koulun terveydenhoitajalle tai psykiatrille, jos siellä nyt sellainen on (YTHS:llä on), juttelemaan. Sitä ennen on turha masentaa itseään, äläkä ainakaan mene masennus-foorumeille ja chattiin. (Outo neuvo, tiedän, mutta oman kokemukseni mukaan ne pahentaa oloa selvästi masentuneempaan suuntaan).

Oletko muuten alkanut kirjoittaa toistakin blogia eri nimimerkillä?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Masennusfoorumit eivät tunnu kiinnostavilta, joten sinne tuskin eksyn. Tänään olo on muutenkin parempi ja sain jopa kiinnostuttua asiasta, joka ei ole jaksanut kiinnostaa pitkään aikaan.
Olen aloittanut toisen blogin. Sinäkin olet tainnut?

Lord Boredom kirjoitti...

Jep jep. Sitähän minäkin - kyllähän ei-sairaiden ihmisten elämään kuuluu vaihtelu, joten huolestua ei tosiaan kannata ihan heti :)

Arvelinkin, että yksi blogi vaikutti niin kovin tutulta, vaikka nimimerkki ei ollutkaan tuttu. Olen aloittanut myös.

Anonyymi kirjoitti...

Hei, tämä on ihan epäreilua, eikö joku voisi paljastaa mikä se uusi blogi on?!

Doli

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Doli, olen pahoillani mutta haluaisin pitää sen aivan erillään tästä blogista. Voin kyllä lähettää osoitteen sähköpostilla, mutta en edes tiedä onko se toinen blogi kauhean kiinnostava jos on tätä lukenut. Tai ylipäätään kauhean kiinnostava tai pitkäikäinen.

Anonyymi kirjoitti...

OK, kiitos vastauksestasi. Kunnioitan toivettasi enkä urki enempää. Nyt vain selaamaan ankarasti uusia blogeja..

Doli

Anonyymi kirjoitti...

Tuosta kuolemisesta: minua se itse kuolemisen hetki ei oikeastaan pelota. Mutta mitä sitten seuraa? Se hermostuttaa kamalasti.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Doli, ei se ole mikään kauhea salaisuus, se vain jotenkin nolostuttaa. En usko että sitä löytyy uusista blogeista mutta et menetä mitään jos et löydä sitä :)

Anonyymi, ateistina kouluman jälkeinen aika ei kauheasti huolestuta, mutta toisaalta olen sen verran agnostikko, että myönnän että voin olla väärässäkin. Ja välillä pelkään kaikkea mahdollista, mukaan lukien kuolemanjälkeistä elämää, joka on minusta ajatuksena kauhea, päätyi sitten taivaaseen tai helvettiin.

Blog Widget by LinkWithin