23.11.2006

Liian myöhään illalla

Epämiellyttävien luonteenpiirteideni kohtaaminen ei ole helppoa. Kuvittelen mielelläni olevani ihan hyvä ihminen, ystävällinen ja avulias, etten halua muille pahaa. Tietysti minä olen pahakin. Ajattelen ilkeitä ajatuksia lähimmäisistäni ja puhun pahaa, en tiedä onko se parempaa kuin teot, joita pidän ilkeinä, ilkeitähän nekin ovat. Tunnen sentään huonoa omaatuntoa, ehkä se on hyvä merkki. Välillä pelkään että olen täysin tunteeton, tai että tunteeni ovat liian laimeita ja ajattelen vain itseäni. Minun on helppo kuvitella että auttaisin jos joku pyytäisi apuani koska kukaan ei ole koskaan vaatinut minua tekemään oikeita uhrauksia, on helppoa luovuttaa verta tai kerätä rahaa hyväntekeväisyyteen tai neuvoa koulussa. Ehkä läheiseni tietävät ettei minusta varmaan olisi auttamaan oikeassa hädässä ja niin he eivät pyydä minulta apua.
Viimeisin paha tekoni tapahtui onneksi vain ajatusten tasolla. Siihen liittyy syyllisyys siitä etten enää käy mielelläni mummolassani ja oman itsekkyyteni tajuaminen. Oikeastaan kävisin mielelläni mummolassani, jos minun ei tarvitsisi olla siellä yötä, jos he asuisivat äitini lähellä tai jos voisin yöpyä jossain muualla (tosin en yöpyisi mielelläni muuallakaan paitsi ehkä hotellissa). Siihen liittyy montakin tyhmää syytä mutta useampi yö mummolassani ahdistaa ajatuksenakin. Yksi yö vielä menee, ehkä kaksikin. Ja tapaan kyllä mielelläni isovanhempiani, siitäkin huolimatta ettei mummoni ole enää oikein oma itsensä. Mummolassani ei ole varsinaisesti mukavaa. Aika matelee ja mummoni katsominen on rankkaa, vaikka onneksi hänen kohdallaan tauti ilmenee melkein koomisesti (eikä ole vaikuttanut jostain syystä hänen kortinpeluutaitoihinsa) eikä hän ole aggressiivinen tai vainoharhainen, niin kuin saattaisi hyvin olla (jostain syystä olen varma että Alzheimerin tauti odottaa minunkin tulevaisuudessani, mummoni isälläkin oli kai se, onneksi molemmilla se puhkesi kohtuullisen vanhana). Joka tapauksessa, tämänkertainen pahuuteni tuli ilmi kun äitini mietti pitäisikö meidän viettää joulua mummolassa (heidän ei ole mahdollista tulla äitini luo). Ensimmäinen ajatukseni oli "eikö riitä että uhrasin jo syntymäpäiväni ja juhannuksen, eikö jouluna voisi olla mukavaa", mikä tietysti ei ole sovelias ajatus kiltille lapsenlapselle. Vietämme joulun kai ihan perinteisesti, emme mummolassa ja olisin sinnekin mennyt, jos olisi ollut pakko mutta en haluaisi. Toisaalta mikä uhraus se olisi, jos haluaisi tehdä sen.
Haluaisin mummolan, jossa voisi käydä muutaman tunnin vierailuilla, vaikka joka viikko. Tai oikeasti uhrautuvaisen ja auttavaisen ja ystävällisen ja empaattisen ja hyvän luonteen. Vaikka joululahjaksi.

7 kommenttia:

Nobelstraat kirjoitti...

Ei kaikista sukulaisista tartte pitää. Sehän nyt kamalaa olisi, jos kaikista sukulaisista tarvitsisi vielä pitääkin sen lisäksi, että niille täytyy olla koko ajan mieliksi.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ei onneksi tarvitsekaan, tosin minulla onneksi ei ole sukulaisia joista en pitäisi. Tai ainakaan minulla ei ole sellaisia sukulaisia joita inhoaisin. Olen niin vähän sukulaisteni kanssa tekemisissä että suhtaudun heihin aika neutraalisti. Välimme ovat kohteliaan etäiset, he eivät vaadi minulta mitään eivätkä tuomitse tai mitään sellaista. Heitä on mukavaa nähdä sukujuhlissa, esim. viikon päästä enoni 50-vuotispäivillä, mutta en tunne tarvetta tavata heitä useammin.
Isovanhemmistani pidän, vaikka suhteeni heihinkin on vähän etäinen. Suurin ongelma on oikeastaan se etten halua olla siellä yötä, pidemmät vierailut ovat aika rankkoja ja tietysti on kauheaa katsoa miten herttainen mummoni on muuttunut, on hän edelleenkin herttainen, tavallaan, mutta ei enää oikeastaan se minun mummoni. Itsekkyyttä se kai on ja laiskuutta, mikä ihmeen syy se on ettei halua yöpyä siellä (siihen liittyy todella hölmö ja nolo selitys).

Liina kirjoitti...

mun oli nyt pakko kommentoida, koska isoisälläni todettiin alkava alzheimerin tauti ihan hiljattain.

oireet olivat tietysti havaittavissa pidemmänkin aikaa.

omat reaktioni ovat olleet pitkälti samankaltaisia kuin sulla.

tuntuu hirveän vaikealta ja raskaalta mennä sinne, vaikka rakastan isovanhempiani kovasti.
tuntuu hirveän syylliseltä myös.
ja lisäksi olen itsekin ihan varma, että oma tulevaisuus on samankaltainen.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ei ole tietysti hauskaa että jollain muullakin on samanlaisia ongelmia, mutta jollain tavalla on huojentavaa että muillakin on samankaltaisia ajatuksia.

Minun mummoni taidettiin diagnosoida vuosi tai pari sitten mutta oireet tosiaan ovat olleet näkyvillä pitempään, niitä ei vain osannut tunnistaa. Tuntuu julmalta sanoa että onneksi hän on jo yli 80-kymppinen (vaikka itse onkin sanonut olevansa yli satavuotias, eiväthän satavuotiaat enää voi muistaa kaikkia asioita), kauheampi tuo sairaus olisi ollut parikymmentä vuotta aikaisemmin. Isäni puolelta minulla oli isotäti, joka oli melkein parikymmentä vuotta aivan dementoitunut, hänen elämäänsä hankaloitti sekin että hän asui Ruotsissa ja unohti kielitaitonsa, lopussa hän puhui vain suomea (vaikka olikin asunut Ruotsissa yli puolet elämästään). Se kai on aika tyypillistä.

Anonyymi kirjoitti...

Olet aivan liian kiltti. Siis mun mielestäni ainaski..

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Olen miettinyt paljonkin sitä olenko liian kiltti tai edes lainkaan kiltti. Siinä mielessä olen kiltti että haluan miellyttää muita ja haluan muilla olevan mukavaa, toisaalta olen hyvinkin itsekäs ja mukavuudenhaluinen ja minua voi olla vaikeaa saada tekemään asioita joita en halua oikeasti tehdä. Puoliani en kyllä osaa pitää.

49 v. ja emmental tulossa kirjoitti...

Vanha ihminen on rasittava, ei sitä tunnetta tarvitse hävetä. Toisaalta isovanhemmilta oppii paljon, he kertovat enemmän ja sitä omaksuu vastaaottavaisemmin kuin omilta vanhemmiltaan. Vanhenemisen tunteminen ml. sen vaivat on parempi oppia isovanhemmilta kuin oppia se vasta omilta vanhemmiltaan, jolloin se joka tapauksessa on rasittavampaa.

Blog Widget by LinkWithin