Ärsyttää

Onnistuin ärsyyntymään viikonloppuna (vai oliko se maanantaina?) yhdestä Hesarin mielipidekirjoituksesta niin että olen edelleenkin ärsyyntynyt. Kirjoittaja kuvaili miten hänen ystävänsä, venäläinen nainen, oli joutunut huomaamaan ettei Suomi ollutkaan niin ihana maa kuin hän oli kuvitellut. Hänen lapselleen oli koulussa tai päiväkodissa tai jossain opetettu että jos äiti lyö niin pitää soittaa poliisille. Kirjoittaja oli suunnattoman närkästynyt siitä että lapsille opetetaan tuollaisia juttuja, kun hänen mielestään olisi pitänyt keskittyä kertomaan lapsille että vanhemmat ajattelevat aina heidän parastaan (lyödessäänkin, ilmeisesti) ja että kaikki olisi hyvin jos lapset vain kunnioittaisivat vanhempiaan, murrosikäisetkään eivät olisi masentuneita eikä ketään tarvitsisi ottaa huostaan ja avioerojakaan varmasti olisi. En tiedä miten voi kuvitella että vaikka Brimin isä olisi ajatellut hänen parastaan (ja rakastanut lastaan, nuo samat tyypit taitavat myös olla sitä mieltä että vanhemmat rakastavat aina lapsiaan) tai että lapsensa painosta jatkuvasti huomauttelevan äidin tytär olisi säästynyt syömishäiriöltä, jos vain olisi kunnioittanut äitiään, hänhän vain haluaa lapsensa parasta (kirjoittaja puhui kyllä myös oikeanlaisen vanhemmuuden tukemisesta, en tiedä mitä hän sillä tarkoitti). Ja vaikka haluaisikin lapsensa parasta voi silti toimia väärin, ja kyllä sitä minun mielestäni saa kritisoida (minulla on hyvä äiti, joka on kanssani aika samaa mieltä näistä asioista ja siitä onko lapsen velvollisuus rakastaa vanhempiaan ja olla heille kiitollinen). Hyvällä tahdollakin voi saada aikaan paljon pahaa. En käsitä myöskään sitä ajatusta että vanhemmat olisivat aina parhaat mahdolliset lapsilleen. Joidenkin ihmisten ei vain pitäisi hankkia lapsia (tarkoitukseni ei ole sanoa että vanhempien pitäisi olla täydellisiä tai etteivät he saisi tehdä virheitä).
Itselläni ei ole mitään erityistä mielipidettä omasta lisääntymisestäni, se ei ole ajankohtaista, ja vaikka lapsena aina kuvittelinkin adoptoivani punatukkaisen ja vihreäsilmäisen tytön, jonka kasvattaisin yksin, niin en nyt ryhtyisi siihen yksin. Mielipiteeni tulee todennäköisesti muuttumaan, ihmiset, jotka pitävät mielipiteitään sataprosenttisen varmoina ovat minusta jotenkin epäilyttäviä. Miten he voivat olla niin varmoja, kun itse en ole aivan täysin varma olemassaolostanikaan, muista asioista puhumattakaan?

Tuon ärsyyntymisen sivutuotteena onnistuin ärsyyntymään myös ihmisille, jotka utelevat henkilökohtaisia asioita (minä inhoan sitä että minulta tivataan jotain kun olen jo kerran kieltäytynyt vastaamasta, kerron mitä haluan vapaaehtoisesti. Tuo on kyllä aika henkilökohtainen mieltymys, joillekin keskustelu on enemmän kuulustelua) ja jotka huomauttelevat vieraille ihmisille ja tutuillekin heidän painostaan tai muusta vastaavasta. Toivon että jos joku joskus sanoo minulle jotain sellaista niin uskallan sanoa vastaan ("Oletpas sinä lihava." "Oletpas sinä huonotapainen."), vaikka tiedänkin etten uskalla. Ei minulle kyllä ole koskaan sanottu mitään sellaista. En tiedä mitä he kuvittelevat saavuttavansa, ajattelevatko he ettei ylipainoinen tiedä omaa painoaan ja kuultuaan olevansa lihava, alkaa heti elämään terveellisesti? Nuo ihmiset taitavat olla myös niitä, jotka sanovat masentuneille että heidän pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja että ylipaino johtuu luonteen heikkoudesta, aina. Jostain syystä he eivät sano samaa tupakoiville ja alkoholisteille, tai ehkä sanovatkin. He ovat varmasti myös niitä, jotka näkevät vain yhden mahdollisen tavan elää ja kussakin iässä pitää elää tietyllä tavalla. Kaupunkilaisopiskelijasinkku ei saa marjastaa ja keittää hilloa (kuten huomaatte, pienetkin loukkaukset saattavat jäädä mieleen pitkäksi aikaa), hänen täytyy varmaan käydä baareissa ja töissä jossain sopivan ankeassa paikassa (tunnen syyllisyyttä siitä etten koskaan ole ollut "oikeissa töissä", mutta ei kai ole minun vikani että minulle on tarjottu oman alani töitä?). Kun sopivasti ikäkauden mukaan elävä ihminen sitten valmistuu hankkii hän sopivan työn ja asunnon ja avomiehen, jonka kanssa mennään sitten naimisiin ja koko ajan tavoitteena on omakotitalo ja auto ja kaksi lasta ja muuta rekvisiittaa, muuten ei voi olla onnellinen (pelkkä naimisiin meneminen ei ole minusta koskaan vaikuttanut miltään suurelta saavutukselta). Pariskunnat seurustelevat vain toisten pariskuntien kanssa.

Minua ärsyttävät myös ihmiset, jotka pitävät rakkautta heille automaattisesti kuuluvana etuna eikä epätodennäköisenä sattuman oikkuna. Hyvätkin ihmiset saattavat pysyä naimattomina koko ikänsä, joskus elämä menee vain niin. Tietysti toivon että rakkautta kaipaavat saisivat sitä, mutta valitettavasti aina ei niin käy.

Onnistuin sekoittamaan eilen nettiyhteyteni yritettyäni saada isältäni saamaani Airport-juttua toimimaan, ärsyttävää. Onneksi sain sen toimimaan taas, jätän Airportin kokeilun joulun jälkeen.

Ärsyyntymistä aiheuttaa myös se että asumistukihakemus vaikuttaa niin monimutkaiselta, että jätän
senkin joulun jälkeen. Jotenkin vain aina pitäisi tehdä kaikki heti kun vain voi, muuten tulee syyllisyys. Toisaalta en ole edes vielä työtön ja turha ehkä hakea tukea ennen kuin varmasti tiedän valmistuvani.

Minulla soi koko eilisen päivän päässä Heinillä härkien kaukalon. Sekin oli vähän ärsyttävää.