Olin äitini luona pitempään kuin olin suunnitellut. Siellä oli mukavaa, vaikka en oikein osaakaan rentoutua tällä hetkellä, päässäni liikkuu liikaa kaikenlaista.
Luin (muutakin kuin hömppää, se on minulle nykyään suuri saavutus) ja neuloin ja katsoin televisiota (en ole mitenkään erityisen vakaumuksellisen televisioton) ja yritin nukkua pitkään ja leivoin (parhaita ikinä tekemiäni runebergin torttuja ja suklaapikkuleipiä ja perunarieskoja) ja olin tekemättä mitään erityistä. Kävelin ympäri kaupunkia, retket kirpputoreille veivät minut myös paikkoihin, jotka liittyvät lapsuuteni. Isäni oli töissä yliopiston kirjastolla, se oli minusta hienoa (hänellä oli työhuonekin), vaikken oikein tiennyt mitä informaatikot oikein tekevät. Kävelin myös mummovainaani asuintalon ohi, minulla on ollut vain sellaisia isovanhempia, jotka asuvat kaupunkien keskustoissa kerrostaloissa (uusperhekuvioiden kautta olen kyllä saanut isoäitipuolen, joka asuu maalla, mutten oikein osaa pitää häntä varsinaisena perheenjäsenenäni, vaikka hän ihana ihminen onkin).
Yhtenä aurinkoisena päivänä kävelin Jyväsjärven jäällä kuvaamassa, ylhäällä olevasta kuvasta voi ehkä erottaa palan lapsuuttani, Sulkurannan siirtolapuutarhan saunan, jossa katsoin kun mummot heilauttivat rintansa olkansa yli peseytyessään. Saunan suihkuun vesi tuli järvestä, sekin tuntui hauskalta kaupunkilaislapsesta (kaupungissa mökkimmekin tietysti oli, vain muutaman kilometrin päässä kotoamme). Isovanhempani rakensivat mökin 50-luvulla kun siirtolapuutarha perustettiin, me luovuimme siitä 90-luvun puolivälissä. Olen joskus kulkenut myöhemmin mökin ohi, se on edelleen samanvärinen kuin meidän aikanamme, ehkä sitä ei ole sen jälkeen maalattu. Ja ikkunassa on vieläkin äitini ripustamat verhot.
Jäätynyt järvi oli talvella tärkeä, kävelin sen yli lukioon keskustaan. Oli se tärkeä aiemminkin, jääkausi alkoi aina uutena vuotena, katsoimme ilotulituksia sieltä. Jää tekee kaupunkireissuista hauskempia, ei ole aina pakko kävellä sen ankean ja pitkän sillan yli (toisaalta siltakin oli suuri uudistus aikanaan, kun muutimme Kuokkalaan 80-luvun puolivälissä, pääsi sieltä keskustaan vain kahta pitkää ja hankalaa kiertotietä. Järvi on hankalasti tiellä). Meillä käveltiin aina, lähimmälle bussipysäkille oli yli kilometri, kaupunkiin vain kolme.
Lauantaina kävelin äitini kanssa lenkin, joka johti lopulta vanhan kotipihamme tuntumaan. Siellä oli yhtä aikaa muuttumaton ja muuttunut. Männyntaimet, jotka oli istutettu silloin kun äitini muutti pois, olivat muuttuneet melkein metsäksi, muutama ruskea ovi oli maalattu sinisiksi ja entisellä takapihallamme kasvaa nykyään ehkä koko Asuntomessualueen komein kuusi. Voi olla että olen hieman puolueellinen, pelastimme sen aikoinaan puolikuolleena taimena tien alta. Se on kuitenkin suora ja tuuhea ja ylväs, ja isompi kuin uskoin siitä ikinä kasvavan.
Sunnuntaina näin vilaukselta kärpän.

Ehdin myös miettiä kaikenlaista, kuten vaikka tulevaisuuttani. Päätin etten hae tänä keväänä opiskelemaan. En oikeastaan edes halua jatkaa opintojani, haluaisin töihin, enkä halua tuhlata jäljellä olevia opintotukikuukausiani tutkintoon, jota en välttämättä tarvitse vaan säästän ne mieluummin mahdollisiin opettajaopintoihin (jotka ovat mahdolliset vain jos pääsen töihin). Lisäksi siihen kouluun, johon olisin hakenut on hyvin vaikeaa päästä sisään ellei ole ehdottoman motivoinut ja minä en ole. Olen opiskellut melkein putkeen melkein parikymmentä vuotta, ehkä on jo aika tehdä töitäkin.