Minulla on ihanan huojentunut olo. Sain viimeinen varattua sen lääkärinajan, reilun kuukauden päähän. En saanut puhelimessa otettua puheeksi väsymystä ja muuta sellaista, ehkä kehtaan mainita sen vastaanotolla. Harmittaa kyllä, olisin voinut sanoa siitä nytkin mutta olin niin helpottunut siitä että sain ylipäätään sanottua jotain. E-pilleri-reseptiä uusittaessa joutuu kyllä kertomaan mielentilastaankin, ainakin minulta on kysytty tähän mennessä, se on kyllä hyvä tilanne puhua siitä.
Huono puoli on se että joudun omalääkärilleni, joka on mies (ihmettelen kyllä miksi hän on minun omalääkärini, nettisivujen mukaan hän hoitaa aivan muun alueen ihmisiä) ja joudun papa-kokeeseen, mutta ehkä minulle tekee hyvää tehdä välillä jotain hermostuttavaakin ja sitä paitsi ainakin puhelimessa hän vaikutti hyvin ystävälliseltä. Kehtasin sentään pyytää naislääkäriä. Tai kaikkihan minua hermostuttaa. Meinasin kirjoittaa nykyään, mutta jatkuvasti hermostunut olen kyllä ollut aiemminkin.

Äitini on sitä mieltä että olen vain stressaantunut, varmasti olenkin. Minä luulen että tässä olotilassani on kyse muustakin. Seitsemän vuotta sitten olin aika samanlaisessa tilanteessa, en ollut päässyt opiskelemaan ja tulevaisuus pelotti ja tuntui kauhean vaikealta ja epävarmalta. Yhtenä kevätpäivänä tajusin yhtäkkiä että kuolen joskus, se oli ajatuksena niin kauha että mietin sitä pari seuraavaa kuukautta. Olin jatkuvasti ahdistunut ja itkuinen ja laihduin kun en saanut syötyä. Oikeastaan kaikki oli aika tavalla samoin kuin tänäkin keväänä, tosin silloin pystyin nukkumaan ja nyt en ajattele kuolemaa jatkuvasti. Toisaalta silloin asuin vielä kotona ja huolestunut äitini hankki minulle ajan nuorisopsykiatrian poliklinikalta tai jostain vastaavasta paikasta. Kävin pari kolme kertaa puhumassa mukavan psykologin kanssa, hän oli sitä mieltä että vanhempieni avioero oli syypää ahdistukseeni. Voi olla, mutta itse luulen etten vain kestä tällaisia epävarmoja tilanteita ja stressiä, mikä tietysti on aika ikävä juttu. Silloin olin syönyt pillereitä pari vuotta ja jätin ne pois kun pelkäsin niiden pahentavan oloani, ehkä ne vaikuttavat nytkin (ainakin olen pillerien kanssa huomattavasti tunteellisempi kuin muuten). Entä tiedä onko ahdistus pahempaa kuin kuukautiskivut.
Seitsemän vuotta sitten ahdistukseni parantui itsestään, sain opiskelupaikan ja asuntokin järjestyi, ehkä nytkin muutto auttaa kunhan saan sen hoidettua. En kyllä päässyt ahdistuksesta kokonaan eroon mutta se ei ole kestänyt niin pitkään kuin silloin pahimpina aikoina. Ehkä oli arvattavissakin että tässäkin tilanteessa minulle käy näin.
Minun on välillä vaikeaa muistaa miltä minusta tuntui ennen suurta ahdistustani (ei sitä voi tietysti pitää suurena verrattuna joidenkin tuskaan mutta tarpeeksi pahaa se kuitenkin oli), tuntuu siltä että sen entisen elämäni ja nykyiseni välissä on muuri. Tunnen itseni eri ihmiseksi, ja muutuinkin paljon. Minusta tuli ehkä rohkeampi ja kadotin sitä ujoutta. Huomasin että minun oli helppoa puhua ongelmistani muille ja missään vaiheessa en harkinnut normaaliuden teeskentelyä, puhuin ahdistuksestani tädilleni ja äitini työkaverille, omille kavereilleni, lopulta isälleni (toukokuussa menin käymään hänen luokseen lomalle, se teki hyvää. Tänäkin vuonna menen sinne, tosin vähän eri merkeissä). Ja äidilleni, koko ajan. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman häntä.
Noiden kokemusteni perusteella luulen että selviän mutta mistä sitä ikinä tietää. Silloin pahin pelkoni oli että entä jos ahdistus ei ikinä lopukaan, mitä ihmettä sitten teen.


Kaikesta väsymyksestä ja angstista huolimatta eilisestä tuli kuitenkin lopulta mukava päivä. Posti toi taas yhden Bookmooch-kirjan, sopivalla ajoituksella (olen odotellut joiden kirjojen saapumista kohta pari kuukautta, kahdeksan niitä pitäisi vielä tulla). Sain tehtyä vähän hyödyllisiä asioita, yritän hyväksyä sen että vähänkin on parempi kuin ei mitään ja vähempikin riittää kuin koko päivä töitä ja työnhakua ja asioiden hoitamista. Veroehdotus tuli yllättävän aikaisin, saan taas vähän palautuksia. Ja tapasin eilen yhden Riikan, joka oli laskiais-juhlissani (toinen kahdesta vieraasta), kävimme kahvilla ja juttelimme kaikesta mahdollisesta (jotenkin puheeni ohjautuu nykyään helposti kuolemaan). Se oli hauskaa.
Löysin pari viikkoa sitten yhden amerikkalaisen sivuston, joka käsittelee rakkausromaaneja. Sen keskustelupalstalla törmäsin yhteen paikan harvoista suomalaisista (en tiedä onko lisäksemme muitakin), joka sattuu asumaan Oulussa ja jolla on sellaisia kirjoja joita itse lukisin mielelläni ja hän taas haluaa lainata minulta, tarkoitus on vaihtaa lainakirjoja. Silloin edellisen ahdistuksena aikana luin sisustuslehtiä, koska ne eivät ahdistaneet, nyt luen hömppäkirjoja, samasta syystä (en näe mitään ahdistumisen aihetta siinä ettei minulla ole sisustusmahdollisuuksia kauheasti tai rakkaussuhteita, ei minua haittaa lukea muista joilla niitä on).