Ilmeisesti ihmisellä olisi hyvä olla haaveita ja unelmia ja suunnitelmia, aivan hullujakin ja kunnianhimoisia. Kai pelkkä suunnittelemisen aloittaminen hyväksi, tai jotain (niin ainakin sanottiin oudoissa mindfulness-paperiaskartelu-lehdissä, joita olen lukenut). Joskus mietin onko ongelmani se, että olen luonteeltani suunnitelmia tekevä ihminen mutta en osaa tehdä suunnitelmaa, jolla pääsisin jonnekin. Tai en osaa nähdä mitään päämäärää ja kellun vain odottamassa että jotain tapahtuisi. Ja ahdistun siitä epävarmuudesta.

Olen myös miettinyt sitä etten osaa haaveilla kunnolla. Olisi kivaa esimerkiksi käydä joskus Madeiralla tai Islannissa tai Walesissa tai Hollannissa kaikissa niistä paikoista, joista pidin mutta ne tuntuvat niin mahdottomilta toteuttaa etten uskalla edes haaveilla. Tai niin kuin joskus kymmenen vuotta sitten kun ajattelin että poikaystävä voisi olla kiva olemassa, mutta sellaisesta haaveileminen tuntui täysin epärealiselta. Ehkä työkin tuntuu samanlaiselta, että ei voi edes haaveilla suhteellisen turvatusta työstä, tai ainakin sellaisesta että tietäisi mitä tapahtuu puolen vuoden päästä. Mutta joillekin ihmisille tuollaiset asiat ovat itsestäänselvyyksiä, että totta kai on parisuhde ja työpaikka ja omistusasunto, ilman neurooseja ja epävarmuutta ja huonoutta.

Minä olen uskaltanut unelmoida pienistä asioista, esimerkiksi siitä Aurajoella melomisesta. Sekin tuntui vähän uskaliaalta, vaikka oli toteutettavissa helposti (parilla kympillä saa vuokrattua kanootin Aurajoen opastuskeskuksesta, suosittelen).

Mietin näitä kun kävimme eilen lähikunnan idyllisen asuinalueen pihatapahtumassa. Että miten ihmiset pääsevät elämään sellaista elämää, vanhassa tehdasrakennuksessa ja puutaloissa ja järven rannalla. Rahaa se tietysti vaatii (asunnot siellä näyttävät maksavan noin kaksi kertaa sen mitä minun lähiössäni, mutta on puitteissa vähän eroa) mutta kai siellä asuu ihan tavallisia ihmisiäkin, taiteilijoitakin. Vähän saattoi käydä kateeksi, mutta en kyllä ehkä itse haluaisi asua siellä vaikka olisi varaakin, sen verran huonosti julkinen liikenne siellä toimii. Sen sijaan minun epärealistiselta tuntuva asuntohaaveeni on parveekkeellinen kaksio vähän viihtyisämmässä lähiössä lähempänä merta.

***

Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Tämä kirja huolestutti minua etukäteen, se nimittäin kertoo hullujen unelmien rohkeasta toteuttamisesta ja sen Sei Shōnagonin "tyynynaluskirjasta", johon kirjoittaja oli hullaantunut. Minä kun en varsinaisesti hullaantunut. Kirjasta pidin yllättävän paljon, varsinkin kun kirjoittaja oli hullaantumisessaan hyppinyt tylsien seremoniakuvausten yli ja nauttinut terävistä listoista. Se selitti paljon. Minua viehätti sekin, että kirjoittaja väittää olevansa ujo ja epäsosiaalinen epävarma, se sai hänet vaikuttamaan sympaattisemmalta (vaikka hän tuntuukin olevan aika kaukana siitä). Taidan pitää siitä että muutkin kirjoittavat matkakirjoja, joissa he paljastavat epävarmuutensa ja haahuilevat vailla dynaamisuutta ja extreme-seikkailuja. Ja Japani taitaa kuulua nyt listalle paikoista, joissa saattaisi olla kiva käydä, ehkä, jos joskus tulee sellainen mahdollisuus. Tavallisetkin ihmiset matkustavat sinne, kuten pikkusiskoni useamman kerran. 

Tuli mieleen, että ehkä kirjablogissa pitäisi kertoa enemmän kirjasta eikä omista traumoistaan. Tässä keski-ikäinen (tai 38-vuotias, mikä ei minusta tunnu vielä keski-iältä) nainen kyllästyy elämäänsä, jää vuorotteluvapaalle ja matkustaa ympäri maailmaa idolinsa jäljillä etsimässä itseään. Ja näkee kirsikankukkia ja muinaisia temppeleitä ja sammalmetsiä.   

Lukulistalleni päätyi vähän lisää vanhaa japanilaista kaunokirjallisuutta. Ehkä tämä olisi pitänyt merkitä tietokirjaksi niin nekin mahtuisivat lukuhaasteeseen, jos saan ne luettua (Kenkōn Joutilaan mietteitä voisi olla kirja, joka kertoo ihmisestä, joka on eri sukupuolta kuin sinä ja Keisarinnan hovineidon päiväkirja olla runokirja tai tositapahtumiin perustuva kirja).