Identiteetti

Minulle on outo kokemus olla nimettömänä. Minusta tuntuu että minulla on jotain piilotettavaa, että teeskentelen. Toisaalta on huomattavasti helpompi puhua noloista asioista, oikeassa elämässä olen pystynyt puhumaan näistä asioista vain muutamalle ystävälle. Pystyn puhumaan kenelle tahansa ahdistuksestani, tai melkein kenelle tahansa, ja olen puhunutkin. Jostain syystä seurustelemattomuuteni on pahempi häpeä kuin se että pari kuukautta vain itkin ja ajattelin kuolemaa ja pelkäsin etten ikinä parannu. Siinä ei ole oikeasti mitään hävettävää, en ole koskaan syyttänyt itseäni siitä vaikka tunnenkin helposti syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta (alkaen otsonikadosta). Toisaalta pääsin ahdistukseni kanssa todella helpolla, vaikka se aina välillä palaakin kiusaamaan minua.
Joka tapuksessa, haluan säilyttää nimettömyyteni tämän tekstin kanssa ja se on minulle uusi kokemus. Tähänastisessa internetelämässäni olen kertonut itsestäni melkein kaiken, myös useita täällä käsittelemiäni asioita. Pidän itsestäni puhumisesta ja puhun mielelläni elämästäni, ainakin sen ulkoisista puolista. Toisaalta nimettömyydessä on puolensa, se vapauttaa.

Seurustelemattomuudesta on tullut osa identiteettiäni, samoin kuin siitä että käytän äärimmäisen vähän alkoholia enkä käy baareissa enkä käytä korkokenkiä enkä minihameita enkä voisi kuvitellakaan käyttäväni huumeita (vaikka nykyisessä asuinpaikassani voisin harrastaa sitä jossain määrin laillisesti, siinä näette, en pysty olemaan puhumatta ulkoisesta elämästäni). Ne ovat kaikki asioita, joita muut ihmiset tekevät. Minun identiteettini on rakentunut asioille, joita en tee. Jos alan tekemään niitä hukkaan itseni.
Toisaalta olen hellittänyt vähän. Ostin viime kesänä sandaalit joissa oli korkoa ainakin neljä senttiä! (äitini joka kannattaa mahdollisimman käytännöllisiä kenkiä oli järkyttynyt) Yläasteaikainen pukeutumiseni oli mahdollisimman peittävää, minulla oli pitkiä hameita ja polviinulottuvia villapaitoja (ehkä aikainen fyysinen kehittymiseni sai minut häpeämään vartaloani?). En voi sanoa pukeutuvani nykyään paljastavasti, enkä edes halua, mutta ainakaan en enää piilota itseäni.

Kiltin tytön roolikin taitaa määrittää elämääni. Olen kaiken lisäksi vanhin lapsi, minun piti käyttäytyä hyvin, tosin edellisestä tekstistä ehkä huomaa etten oikeasti käyttäytynyt kovin hyvin tai ollut suunnattoman kiltti tai noyrä, äitini on verrannut minua Pikku Myyhyn. En saanut puolustautua siskoani vastaan koska olin niin paljon isompi. Meillä ei saanut riidellä. Minusta tuli kiltti tyttö, tein aina läksyni, en ikinä lintsannut, en varastanut enkä kiusannut pienempiäni. Toisaalta en ole ikinä ollut säntillinen tai siisti enkä päntännyt, koulusta selvisin lähinnä hyvän muistini ansiosta. Opettajat ovat aina pitäneet minusta (paitsi liikunnanopettajat). Minä näytän kiltiltä ja rehelliseltä (minä olisin mieluummin ollut salaperäisen näköinen). En ole koskaan kapinoinut ja murrosikänikin oli kiltti. Jossain vaiheessa äitini alkoi patistamaan minua lähtemään ulos (esim. kotikaupungissani pahamaineiseen yötivoliin). Totta kai menin lukioon (mutta vain sen takia että siihen aikaan halusin arkkitehdiksi).
Täytyy tarkentaa että olen kyllä kapinoinut mutta se on ollut pientä. Kapinoin mielessäni olevaa kiltin tytön kuvaa vastaan. Olen yrittänyt selittää sita toisille mutta he ymmärsivät vasta kun mainitsin Absolutely Fabulous -sarjan Saffronin. Mielessäni kiltillä tytöllä on vaalea kukkakirjottu palmikkoneule ja siistit vaaleansiniset farkut, hän pukeutuu aina vaaleisiin väreihin. Hänellä on siistit, en juuri mikäänväriset hiukset ja ne ulottuvat ehkä olkapäille. Hän opiskelee jotain kilttiä, kasvatustiedettä tai jotain vastaavaa humanistista, tai sitten terveydenhoitoa. Mutta mielikuvissani hän haluaa ala-asteen opettajaksi. Hänelle on tärkeää täyttää muiden odotukset ja hän on pärjännyt hyvin koulussa. Vapaa-aikanaan hän tekee varmaan jotain hyödyllistä. Monta vuotta taistelin tuota tulevaisuutta vastaan, nyt tiedän ettei minusta olisi koskaan voinut edes tulla sellaista (ja syvät pahoitteluni kaikille kuvatunkaltaisille luokanopettajiksi haluaville, jos sellaisia löytyy). Minusta tuntui että jos en ole koko ajan varuillani muutun tuollaiseksi yhdessä yössä.
Pukeudun lähinnä mustaan, toiveammattini ovat olleet lähinnä taiteellisia (jos ratsastuksenopettajaa ei oteta lukuun), ja hiukseni ovat pitkät (teininä taistelin mitäänsanomatonta väriä vastaan värjäämällä ne kirkkaanpunaisiksi, nyt olen huomannut ettei luonnollinen värinikään ole mitäänsanomaton). Hiusten kasvattaminen oli ensimmäinen ja viimeinen suuri kapinani. Ala-asteen loppuun minulla oli siisti polkkatukka, äitini oli sitä mieltä että pitkät hiukset ovat epäkäytännölliset. Sitten päätin etten halua hiuksiani leikattavan, halusin mahdollisimman pitkät hiukset. Kolmessatoista vuodessa ne ovat kasvaneet vyötärölle enkä sen pitempiä hiuksia haluakaan. Eivätkä ne ole epäkäytännölliset, päinvastoin. Säästyy kampaamokuluissa kun voi itse leikata hiuksia kun tarvitsee (otsahiukset kynsisaksilla). Joka tapauksessa hiusten kasvattaminen oli kapinaa. Samoin kuin se että minulla on toisessa korvassa kolme korua ja toisessa ei yhtään. Hurjaa. Mustiinpukeutuminen ei ole kapinaa. Eikä liity metallimusiikkiin tai muuhun vastaavaan. Enemmän on kyse taas piiloutumisesta. Yritän ostaa muunkinvärisiä vaatteita mutta tunnen itseni liian paljaaksi. Musta on turvallista.
En edes opiskele mitään kilttiä alaa, tosin taidan olla itse liian kiltti sille alalle.
Sisäisesti olen kyllä kiltti tyttö. Uskon että pystyn sanomaan ei jos on tarvetta mutta harvoin on. En pysty puhumaan negatiivisista tunteistani tai siitä että olen loukkaantunut. Haluan miellyttää toisia ja pelkään että tuotan pettymyksen. Tunnen syyllisyyttä jos toisilla on huono olo. Pyydän anteeksi vaikka ei olisi tarvettakaan. En osaa pitää puoliani.
Toisaalta, ajattelen toisista pahaa ja juoruan (mutta toivottavasti en aivan pahantahtoisesti). En pidä itseäni hyvänä ihmisenä. En tee mitään hyvää, se etten ole aktiivisesti paha ei kai tee minusta hyvääkään. Tunnen syyllisyyttä passiivisuudestani. En tiedä olenko oikeasti kiltti. En osoita vihaani. En tunne vihaa.