Pakkojuhliminen

En saa näköjään aloitettua oikean elämäni tärkeiden töiden tekoa (huomennakin ehtii). Ilmeisesti on totta että tähän tulee addiktio. Olen aina ollut kuvallisesti suuntautunut ihminen ja minusta on tuntunut että kirjoittaminen on parasta jättää oikeasti lahjakkaille (kuten jotkut perheenjäseneni), minulla ei ole ollut motivaatiota kirjoittamiseen. Nyt yhtäkkiä kirjoittaminen on helppoa ja jopa hauskaa. Olisi voinut tulla motivaatio ylioppilaskirjoitusten aikaan, m häiritsee vähän vieläkin. (tuo jonkuntasoinen kuvallinen lahjakkuus on pelastanut minut, olen aina tiennyt etten ole aivan mitätön, minulla on ainakin jotakin mikä erottaa minut muista. Ja taiteilijat saavat olla outoja).

Minun piti puhua vapusta. Koska minulla ei ole mitään halua juoda itseäni humalaan enkä pidä humalaisten seurasta juhlapyhät ovat aina olleet ongelmallisia. Jos jäin kotiin tunsin itseni surkeaksi, ja yleensä minulla ei ollut muitakaan mahdollisuuksia. Monta vuotta poikkeus oli vappu. Vaikka olin vähän vieraantunut niin kutsutuista ystävistäni niin monta vuotta kävimme yhdessä yötivolissa vappuna. 14-vuotiaana se tuntui hurjalta paikalta, ennen vappua kiersi huhuja joukkotappeluista. Yleensä siellä oli aika kesyä, lähinnä jouduin kaitsemaan ystäviäni. Nykyään vietän juhlat suuremmin ahdistumatta kotona, yleensä syön jotain hyvää. Äidillänikin on vilkkaampi seuraelämä.
Tänä vappuna minun ei tarvitse tuntea itseäni luuseriksi, en ole Suomessa. Toisaalta täälläkin juhlitaan, mutta aivan muusta syystä.
Teini-iän harvoihin juhlimiskokemuksiin liittyy yksi "entä jos" -muisto. Koulut olivat loppuneet ja olimme kaveriporukalla rannalla, siellä oli paljon muitakin. Olisin lähtenyt pois aikaisin mutta kaverini eivät halunneet enkä halunnut kävellä yksin kaupungin toiselle laidalle. Joka tapuksessa meitä istui jonkinlainen joukko nuotion ympärillä. Olin tainnut aloittaa silloin jo lukion ja vieraantua vanhoista ystävistäni mutta nyt olimme vielä yhdessä. Meitä oli saman pihan tyttöjä ja poikia ja heidän tuttujaan (jostain syystä tytöillä ei juuri ollut ulkopuolisia ystäviä). Yksi pojista oli mielestäni hyvännäköinen mutta tiesin ettei hän ollut mukava tai luotettava enkä usko että minulla oli niin huono arvostelukyky että olin oikeasti ihastunut häneen. Joka tapauksessa istuimme nuotion ympärillä ja hän sanoi minulle "tuu tonne"tai jotain vastaavan viehättävää. En tiedä vieläkään mitä hän oikeastaan tarkoitti sillä luonnollisesti kieltäydyin. Joskus vieläkin mietin että olisiko minusta tullut taianomaisesti tavallinen teini, jos olisin lähtenyt hänen mukaansa (mitä hän sitten halusikaan, ehkä kuvittelin koko jutun).
Tuo ilta loppui oudosti. Kävelimme kotiin kolmen aikaan tyhjän kaupungin halki. Mukana oli kaverini tapaama Andy McCoyn näköinen mies.

Taisi olla viimeinen kerta kun olin kaverieni kanssa kun he ryyppäsivät.