Minusta tuntuu että seurustelemattomuuteni on teeskentelyä, koska on olemassa ihminen joka on ainakin halunnut seurustella kanssani (mikä tuntuu oudolta ja ihmeeltä). Olenko oikeutettu pitämään itseäni ikuisena vanhanapiikana ja kärsimään siitä, jos minulla on ollut mahdollisuus valita toisinkin? Siitä herää kysymys miksi en halunnut seurustella hänen kanssaan kun kuitenkin pidin hänestä paljon. Olenko minä yksinkertaisesti kykenemätön seurustelemaan? Toisaalta elin 24 vuotta ilman minkäänlaista seurusteluun viittaavaakaan, ja se on vaikuttanut elämääni. Olen ehkä liian tottunut olemaan yksin.
En ole aivan varma siitä mitä teininä ajattelin, hermoromahdukseni jälkeen olen tuntenut olevani uusi ihminen enkä pysty muistamaan kaikkia tunteitani. En kuitenkaan muista että olin erityisesti halunnut poikaystävää. Enemmän mietin sitä miten friikki olen kun en ryyppää eivätkä pojat ole kiinnostuneita minusta ja se häpeä on jatkunut. Vasta ehkä viimeisen vuoden (en tiedä onko ajoitus sattumaa) aikana olen alkanut vähän kaivata jotain mutta en ole varma mitä. Taidan olla todella estynyt mutta minua nolostuttaa sanoa että kaipaan sitä että minua kosketettaisiin. (yksi tämän blogin kirjoittamisen syistä on ehkä yrittää selittää jotain asioita itselleni ja tuolle ihmiselle, jos hän tätä sattuisi lukemaan. Suuri syy on myös puhdas huomionkipeys)
Vanhempani erosivat kun olin 19, sitä ennen he viettivät vuosikymmenen puhumatta toisilleen. En ole saanut kotoa onnellisen parisuhteen mallia ja meni pitkään ennen kuin pystyin uskomaan että rakkaus on todellista, ehkä se on vaikuttanut. Ymmärrän miksi en ole seurustellut (ujous, syrjäänvetäytyvyys, alkoholittomuus, ulkonäkö) mutta miksi en ole edes halunnut seurustella?
Tiedän etten halua olla toisista riippuvainen ja kiitollisuudenvelassa. Minun on vaikeaa ymmärtää miksi ihmiset haluaisivat olla minun kanssani, edes ystävinä (nykyään ihmiset tuntuvat pitävän minusta, tai eivät ainakaan välttele minua ja lopeta minulle puhumista. Olinko teininä erilainen?). En tiedä mahtuuko elämääni toista ihmistä.
Uudet tilanteet ovat vaikeita minulle, minun pitää totutella muutokseen vähitellen (vanhempieni avioerossakin vaikeinta oli se että se tuli yllätyksenä). Kun olen ollut kohta 25 vuotta yksin ja tottunut siihen niin seurustelu tuntuu liian isolta ja vaikealta ja pelottavalta ja monimutkaiselta asialta. Pelkään muutosta.
Ja pelkään sitä että olen kykenemätön voimakkaisiin tunteiiin (jos ahdistusta ei lasketa mukaan). Pelkään etten kykene rakastamaan.
En pelkää yksinäisyyttä, minua pelottaa se miten helppoa minulle on olla yksin.
Tekstit
2 kommenttia:
Hei Näkymätön tyttö, useimmilla meistä suomalaisista (en osaa muista sanoa, vaikka olen ulkomailla asumassa) on vaikeuksia tunne-elämän kanssa. Ilolla olen pannut merkille, että nuoremmat sukupolvet kykenevät näyttämään tunteitaan enemmän kuin oli ennen tapana, joten ehkä tämä asia tulee aikaa myöden korjattua. Joskus tuntuu, että omatkin suuret tunteet ovat vain teeskentelyä, ainakin jollakin tasolla, vaikka suhteissa ei näytä niin paljoa vikaa olevankaan. Näytät kirjoittavan sydämestäsi, toivottavasti et pane pahaksesi kommentteja tai toivottavasti ne eivät vaikeuta sielusi purkamista. Minulle tuli yllätyksenä se, että joku luki ja kommentoi blogiani, kun sen oli lähinnä itselleen kirjoittanut ja ehkä tekstiin suhtautuu nyt sen vuoksi toisella tavalla kuin alussa.
Minua eivät kommentit haittaa, päinvastoin. Minun on vaikeaa kirjoittaa pelkästään itselleni, se tuntuu turhalta (enkä ole onnistunut koskaan pitämään perinteistä päiväkirjaa). Joten kiitos kommenteista ja viestieni lukemista, arvostan sitä.
Minä olen aina ajatellut että vastuu seurustelusta on minulla, että minun pitää löytää sopiva ihminen ja jotenkin viestittää hänelle kiinnostukseni (nuorempana jostain syystä kuvittelin parhaan keinon olevan olla kiinnittämättä mitään huomiota ko. henkilöön). Jos odotan että joku mies löytää minut saan odottaa kauan. (ja kun niin oikeastaan tapahtui oli se outoa)
Lähetä kommentti