30.5.2005

Huono päivä

Yleensä nukahdan liiankin helposti viimeistään yhdeltätoista, viime yönä pääni oli niin täynnä ajatuksia etten saanut millään unta ja tänään olo on sen mukainen. Minun pitäisi saada nukuttua vähintään kahdeksan tuntia yössä, muuten en ole toimintakunnossa. Taidan tehdä tänään vain aivan välttämättömät työt ja lähteä kotiin lepäämään.
En tiedä mikä on tämänhetkisen ahdistukseni oikea syy mutta ajatukseni käsittelivät lähinnä valmistumistani toivottavasti vuoden päästä. Se pelottaa minua. En ole valmis siirtymään oikeaan maailmaan ja työnsaanti tuntuu vaikealta. Minulla on Oulussa suhteita yhteen työnantajaan joka joskus melkein tarjosikin minulle työpaikkaa. En vain haluaisi tehdä siellä töitä ja todennäköisesti siitä ei ole vaaraa, erosimme hieman huonoissa merkeissä. Jos jään Ouluun minun pitää ottaa yhteyttä pelottaviin oikeisiin firmoihin. En tiedä olisiko tilanne yhtään parempi kotikaupungissanikaan. Oikeastaan voisin muuttaa melkein minne tahansa. Kaikki on niin epävarmaa ja pelottavaa. Haluaisin olla opiskelijana vielä pari vuotta.

Tunnen taas vaihteeksi syyllisyyttä, muun muassa siitä etten lähtenyt eilen ulos huoneestani muuta kuin vessaan ja laittamaan ruokaa ja erityisesti siitä etten tutustunut paikalliseen elämään, kaupungissa juhliittiin tärkeää jalkapallohäviötä. Jalkapallo ei kiinnosta minua tippaakaan mutta jotenkin minusta tuntuu että oikea vaihto-opiskelija kokisi kaiken mahdollisen. Sillä ei ole väliä että olin niin väsynyt etten ollut pysyä valveilla.
Tunnen myös syyllisyyttä siitä että nautin blogini saamasta huomiosta. Jo se että yksi ihminen lukee ja kommentoi tuntuu hyvältä mutta vähän useampi pelastaa päväni. Ja koska se tuntuu hyvältä sen täytyy olla syntiä. Minusta tuntuu että käytän hyväkseni lukijoitani saadakseni huomiota. Vaikka kirjoitankin, tai yritän kirjoittaa, vilpittömästi ja kirjoittaminen on minulle itsellenikin tärkeää erilaisista syistä enkä pakota ketään lukemaan, silti tunnen syyllisyyttä. Huomiosta nauttiminen tuntuu väärältä.
Ja kapinoin tuota tunnetta vastaan, totta kai tuntuu hyvältä jos toiset huomaavat minut ja jos he ovat ystävällisiä eikä kai siitä nauttimisessa ole mitään pahaa?

Nyt taitaa olla hyvä aika kirjoittaa niistä asioista joista en itsessäni pidä. En haluaisi mutta ne eivät jätä minua rauhaan. Ehkä kirjoitettuani vioistani minulla on parempi olo. Oikeasti minun piti kirjoittaa asioista joista pidän.

1. Minulla ei ole itsekuria. Tiedän ettei minun pitäisi syöda makeaa, tiedän etten saa siitä edes hyvää oloa mutta silti syön. Olen sokeriaddikti. Pelottavaa.
2. Olen laiska. Minun pitäisi tehdä kaikenlaista mutta en saa aikaiseksi. Minun pitäisi harjoitella piirtämistä, lukea merkittäviä oman alani kirjoja, olla vaativampi työni jäljen suhteen. Sen sijaan luen viihdekirjoja ja olen netissä ja katson televisiota.
3. Olen huono ihminen. Tiedän miten tärkeitä luonnonsuojelu ja muut vastaavat ovat, silti en tee juuri mitään.
4. En tunne tarpeeksi. Tunnen vain itseni vajaavaiseksi kun en osaa esim. suuttua hirvittävästi murhaajille. Katastrofit kyllä koskettavat minua ja eilen Animal Planetilla pelastettiin pikkuinen kili jota kohtaan tunsin sympatiaa, se oli melkein joutunut uhratuksi. Vastaavissa tilanteissa olevilla koirilla ei ole samaa vaikutusta.
5. Olen epäempaattinen. Pidän ystävistäni ja toivon heille hyvää, samoin kuin ihmisille ylipäätään, mutta en taida olla erityisen hyvä ystävä tai hyvä sosiaalisissa tilanteissa. En osaa lohduttaa muita.
6. Olen kateellinen. Inhoan ihmisiä joilla on kiinnostava elämä, syynä on se että kuvittelen heidän halveksuvan minua. Kadehdin todellista lahjakkuutta ja ihmisiä joilla on pidemmät tai kauniimmat hiukset kuin minulla.
7. Olen itsekeskeinen. Tästä blogistakin sen huomaa (siihen on kyllä hyvä syy, minulla ei ole muuta kirjoitettavaa. Elämäni ulkoisista tapahtumista kirjoitan muualla ja en ole niin hyvin perillä maailman asioista että voisin niistäkään kirjoittaa). Pelkään että ajattelen ja puhun vain itsestäni.
8. En seuraa maailman tapahtumia. En katso uutisia Suomessa enkä lue lehtiä. En ymmärrä tärkeitä asioita ja minulla ei ole mitään kantaa Euroopan unionin perustuslakiin.
9. En osaa puhua tunteistani tai osoittaa miten tärkeitä ihmiset ovat minulle. Välillä minusta tuntuu etteivät ihmiset edes ole minulle tärkeitä.
10. Minulla on taipumus päteä. Jos tiedän vähänkään aiheesta muutun mahtipontiseksi ja en voi myöntää olevani väärässä.
11. En osaa ottaa neuvoja vastaan. Varsinkin jos ne koskevat töitäni.

Enempää en halua kirjoittaa eikä mitään tule mieleeni. Haluan että minulla on enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Ja toivon etteivät tuttuni pidä minua aivan kamalana ihmisenä.

7 kommenttia:

matonen kirjoitti...

Löysin sattumalta blogisi ja mielenkiintoiset viimeisimmät merkintäsi saivat minut sitten lukemaan loputkin arkistosta.
Hassun tutulta kuulostavat jotkut asiat elämästäsi. Oletko itse huomannut, että sinulla on selvä Amelié-syndrooma? :)

Siilimys kirjoitti...

"Minusta tuntuu että käytän hyväkseni lukijoitani saadakseni huomiota. "

Et pysty käyttämään meitä hyväksesi, koska luemme vapaaehtoisesti. Toisin sanoen, jos meiltä jotakin saat, se on vapaudella annettu, ja voit nauttia siitä hyvällä omallatunnolla... ;)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ehkä voin sitten lopettaa syyllisyyden lukijoiden huonosta kohtalosta. Kukaan ei heitä pakota.

Nautintoon vain tuntuu aina liittyvän epämääräinen syyllisyys. Kun luen kirjoja joista pidän tunnen syyllisyyttä siitä etteivät ne ole hyödyllisempiä, suklaan syönti tuntuu murhalta ja on epäterveellistä. Ystävien kanssa tulee huono omatunto siitä etten ole tarpeeksi hyvä ystävä (tai pelko siitä etteivät he oikeasti pidä minusta). Pyöräilyyn ei liity syyllisyyttä (muuta kuin siitä etten muuten liiku tarpeeksi).
Onneksi minua ei kasvatettu tietyntyyppiseksi kristityksi.

Matonen, hauskaa että jaksoit lukea. Ja hauskaa että löytyy niin paljon ihmisiä joilla on samanlaisia ajatuksia. Amelien olen nähnyt mutta syndroomastaan ei tule mitään mieleen, jos se liittyy elokuvaan.

matonen kirjoitti...

Eräs entinen ystävä joskus syytti minua Amelié- syndroomasta, se on kuulemma sitä että ei uskalla ottaa riskejä, jotta ei särkisi sydäntään.

Mieluummin järkeilee asiat itselleen niin ettei kannata edes ottaa riskiä. Itse olin/olen sitä mieltä että olin vain realisti;)

Niin ja odotan sitä päivää, että uskallan oikeasti pistää sydämeni peliin, niinhän se Ameliékin lopulta...

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Voi olla että minäkin kärsin Amelie-syndroomasta. Olen oppinut ottamaan riskejä, jos ne eivät ole aivan kauhean pelottavia, kuten tulla ulkomaille opiskelemaan vähäksi aikaa, mutta en kyllä uskalla ottaa riskejä ihmisten kanssa.

mm kirjoitti...

(en tiedä meneekö niin vanhoiksi kommenteiksi ettei enää lueta, mut kommentoinpas silti)

Hauskaa sinänsä, että ulkomaille lähteminen tuntuu pienemmältä riskiltä kun ihmissuhteet, kun tunnen todella monia joille ihmiset eivät ole pelottavia mutta ulkomaille ei ikinä uskaltaisi lähteä, varsinkaan yksin. Itsellä taas menee samoin päin, ihmiset on pelottavampia. Tosin taidan pitää naisia miehiä pelottavampina, vaikka itse nainen olenkin.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Satuin selaamaan vanhoja viestejä toivoen että siellä olisi kommentteja, mukava yllätys.

Ulkomaille lähdössä oli helppoa ainakin se että pystyin olemaan aika itsenäinen, pystyin itse huolehtimaan melkein kaikesta. Ihmisissä on pelottavaa se että heidät pitää ottaa huomioon, parisuhde tuntuu pelottavan vastuulliselta.
Ovat ihmiset kyllä pelottavia ihan ilman syytäkin, muuta kuin jotain alitajunnassa olevaa.

Blog Widget by LinkWithin