Tunteet (+ varoitus: omakehua)

Kyllä minulla sittenkin on tunteita

Häpeä kuulostaa minusta jotenkin raamatulliselta, perisynniltä, eikä minun olisi sitä varmaan pitänyt käyttää kun kirjoitin suhteestani romanttiseen kirjallisuuteen. Olen ehkä enemmän nolo.
Nolostun todella helposti enkä pääse siitä tunteesta eroon. Pari viikkoa sitten viereiselle tietokoneelle istunut poika tervehti minua, minä automaattisesti sanoin Hello vaikken häntä tuntenutkaan. Sitten nolostuin. Entä jos hän ei oikeasti tervehtinytkään minua, entä jos hänellä oli hands free -puhelin tai hän puhui itsekseen, muita ihmisiä lähellämme ei ollut. Loppuillan mietinkin sitä ja olin nolostunut. Tasaisin väliajoin muistan jonkun lapsuudessa sattuneen nolon tapauksen ja ahdistun. En edes kestä katsoa muiden nolostumista, kanava vaihtuu jos televisiossa tapahtuu mitään vähänkään noloa (tyyliin työntekijä puhuu pahaa pomostaan joka onkin hänen selkänsä takana).

Tunnen syyllisyyttä tekemistä asioista mutta vielä enemmän asioista joita en ole tehnyt ja joskus jopa asioista jotka eivät liity mitenkään minuun (jänis syö äidin porkkanat). Tunnen syyllisyyttä siitä jos olen pyytänyt jonkun ihmisen jonnekin ja vaikka sataa, on minun vikani ettei toisella ole kivaa. Tunnen syyllisyyttä siitä etten osaa olla ystävällisemi ja kehua ihmisiä, tunnen syyllisyyttä siitä ettei minusta tullut aktiivista Amnestyn jäsentä vaikka maksoin jäsenmaksunkin. Ennen tunsin syyllisyyttä siitä etten ollut tarpeeksi hyvä Tolkien-fani, enää en jaksa. Tunnen syyllisyyttä siitä että käytän liikaa rahaa ruokaan ja että syön liikaa karkkia. Tunnen syyllisyyttä välillä siitä etten pidä sipulista ja sienistä. Tunnen syyllisyyttä siitä etten tänäänkään saanut tehtyä koulussa mitään järkevää. Tunnen syyllisyyttä siitä etten liiku enempää ja että matkustin tänne lentokoneella ja että ostan kaupasta tavaraa. Ja ettei täällä voi lajitella jätteitä.

Olen usein iloinen. Iloiseksi minut saavat ystävät, odotus siitä että jotain kivaa tapahtuu, uusi hyvä kirja, luonto. Joskus ilo on voimakasta.

En tiedä onko ilo vai onni perustunteeni. Tai ehkä se on tyytyväisyys. Luulen että vaikutan täällä negatiivisemmalta kuin olenkaan, tarkoitukseni täällä on käsitellä elämäni negatiivisia asioita. Onni parhaimmillaan tuntuu siltä että olen tasapainossa ympäristöni ja elämäni kanssa. Joskus se on ylitsevuotavaa.

Ehkä tyytyväisyys on kuitenkin se perustunteeni. Vaikka elämässäni on asioita joista en pidä ja välillä suorastaan vihaan itseäni en ole haluaisi olla kukaan muu.

Olen aivan liian usein ahdistunut mutta se ei tunnu normaalilta olotilaltani, se on tunkeilija (samoin kuin minusta jääkaudettomuus tuntuu siltä perustilalta eikä jääkausi). Ahdistukseen ei vaadita muuta syytä kuin stressi, välillä ei sitäkään.

Surua en ole tuntenut pitkään aikaan, ehkä tunnen lievää sellaista kun ajattelen vanhenevia isovanhempiani. En tiedä onko ajatus siitä että äitinikin kuolee joskus enemmän pelkoa kuin surua.

Pelkokin on liian tuttu tunne. Pelkään kaikkea mahdollista, vieraita miehiä (olen ollut menemättä kenkäkauppaan koska siellä oli miesmyyjä, valokuvausliikkeessä miehet sen sijaan eivät jostain syystä pelota), maailmanloppua, korkeita paikkoja, kuolemaa, sitä että kuolen yksin vieraassa maassa ja kukaan ei huomaa, puhelinsoittoja, uusia ihmisiä ja tilanteita. Sen sijaan en pelkää hammaslääkäriä (viisaudenhampaiden poisto oli suorastaan miellyttävää mutta täytyy sanoa ttä ehkä vähän ihastuin hammaslääkäriini) enkä yksin junalla matkustamista täällä tai englannin puhumista. Pystyn myös pitämään esitelmiä jos ei pidä puhua aivan hirvittävän suurelle joukolle ja pystyn olemaan luonteva työpaikkahaastattelussa (ellei hastattelija itse ole pelottava). Uskallan puhua ahdistuksestani mutta en seurustelemattomuudestani tai raittiudestani (ehkä minun pitäisi alkaa liikkumaan sen kaltaisissa kristillisissä piireissä, joissa nuo ovat hyveitä). Olen uskaltanut vaikka mitä peloistani huolimatta mutta aika paljon on jäänyt tekemättä.

En osaa vihata. Tai en tunne vihaa juurikaan. En suutu enkä riitele, jos joku muu suuttuu todennäköisesti alan itkemään (kuten tapahtui ainoassa aikuisikäni riidassa, kämppiksen kanssa). Pelkään että patoan vihan sisälleni ja joku päivä sekoan. Mutta miten voi oppia tuntemaan vihaa? Minusta tuntuu että voin vapautua näkymättömyydestäni niin kuin Tove Janssonin Ninni. Tuntemalla, varsinkin suuttumalla. Joskus keskustelualueilla ärsyynnyn mutta en ikinä menetä malttiani. Se tuntuu jotenkin epäterveeltä.

Rakastan perhettäni. Ja ehkä ystäviäni. En osaa nimetä tunteitani, mistä minä tiedän rakastanko vai vain pidänkö ja onko silla mitään väliä. Ainakin tunteeni äitiäni kohtaan ovat voimakkaammat kuin vaikka tietokonettani. Pidän keväästä, pienistä eläimistä, kukista, hyvistä kirjoista ja Simon & Garfunkelista. Voi olla että rakastan puita.

Minun piti kirjoittaa huonoisa puolistani, olen suunitellut kirjoittavani niistä jo pari viikkoa. Pelkään että annan täällä itsestäni liian positiivisen kuvan. En halua tänään olla kuitenkaan negatiivinen joten kirjoitan asioista joista itsessäni pidän.
Ensin ulkonäöstä:
1. Hiukseni. Äitini ei niistä ehkä pidä mutta itse olen tyytyväinen 12 vuoden kasvatukseen. Onneksi perin isäni hiustyypin. Jossakin vaiheessa kyllä otsatukka sai minut tuntemaan itseni täydellisen epämuodikkaaksi luuseriksi mutta sen kasvattamisessa olisi ollut liian suuri työ ja nyt se on taas muotia. En välitä niinkään muodista kuin siitä etteivät muut pitaisi minua liian outona.
2. Jalkateräni. Minulla on ehkä vähän isot jalat mutta muuten ne eivät ole pahannäköiset.
3. Pohkeet ja nilkat. Tukevista reisistä suorastaan kärsin mutta niihin verrattuna minulla on sirot pohkeet ja niitä en häpeä.
4. Käteni. Käsivartenikaan eivät ole suunnattoman paksut ja muuhun ruumiiseen verrattuna käteni ovat sirot. En pidä siitä että näköjään pidän vain ruumiinosista jotka vaikuttavat siroilta.
5. Silmäni. Minulla on aika isot silmät, varsinkin ilman laseja (olen onnistunut kerran pelästyttämään yhden tytön). Pidän silmieni väristä, niitä on aika vaikea määritellä joten sanon niitä vihreiksi.
6. Kaulassanikaan ei ole mitään vikaa.
7. Suuni ei ole ruma.
8. Eikä otsani. Oikeastaan en löydä otsastani mitään vikaa vaikka joskus se piti peittää. Nyt se saa olla kaunis piilossa.
9. Oikeastaan minulla on ihan hyvä päänmuoto.
10. Olen rintojenikin kanssa saanut taistella mutta nykyään oikeastaan pidän niistä, vaikkeivat ne ehkä kauneusihanteita täytäkään (kuinkahan usein ilman silikonia onnistuuko olemaan d-kuppinen ja terhakkarintainen?). Ainakin rintaliivien kanssa pidän niistä. Ja ne ovat sentään samaa kokoa ja sijaitsevat yhtä korkealla toisin kuin useilla naisilla.
11. Pidän vyötäröstäni. Jos olisin hoikempi olisi se Marilyn-tyylinen, nytkin minulla on vyötärö. Se kaartuu kauniisti. (tasapuolisuuden nimissä täytyy sanoa etten erityisesti pidä mahastani).
12. Lantioni on ehká hieman leveä mutta se kuuluu ruumiinrakenteeseni. En varsinaisesti rakasta sitä mutta en vihaakaan.

Tänään on hyvä päivä, aikaisemmin tällä viikolla lista olisi ollut lyhyempi.

Ulkonäköä tärkeämmältä tuntuvat muut asiat ja yleensä inhoan itseäni luonteeni takia. Yritän nyt unohtaa sen ja keskittyä positiivisiin puoliin.

1. Olen kiltti. Tähän liittyy huonojakin puolia mutta yleisesti ottaen se että haluan muille hyvää on kai hyvä puoli.
2. Osaan keskustella. Kun tapaan ystäviäni puhumme yleensä pari tuntia kaikesta mahdollisesta. Täällä seura on rajoitetumpaa mutta olen keskustellut yhden kämppiksen kanssa Suomen vähemmistökansoista ja toisen vaihto-opiskelijan kanssa uskonnottomuudesta Italiassa ja vaikka mistä. En pysty keskustelemaan mistä tahansa mutta yleensä keksin sanottavaa ellen pelkää toisia.
3. Olen uskaltanut tehdä kaikenlaista. Olen ollut yksin festareilla ja uskaltanut tulla tänne ja asua kaikenlaisten kämppisten kanssa.
4. Minulla on mielikuvitusta. Ahdistukseni ehkä liittyy osittain mielikuvitukseeni, ainakin ajattelen mielelläni että se on hinta joka minun pitää maksaa. Mielikuvitus on tärkeä työkalu mutta myös muuten mukava, minulla on todella harvoin tylsää.
5. Tulen toimeen ihmisten kanssa. Nykyään ihmiset tuntuvat pitävän minusta, tai ainakin sietävän.
6. Osaan olla yksin. Tässäkin on paljon huonoja puolia mutta minusta vastakohtani, ihminen joka ei pysty olemaan yksin on vielä säälittävämpi. Ainakaan minä en ajaudu huonoon suhteeseen vain sen takia etten uskalla olla yksin.
7. Osaan iloita pienistä asioista. Kuten naapurin valkoisesta kissasta joka aina katsoo minua tyrmistyneenä.
8. Pystyn näkemään kauneutta ja nauttimaan siitä.
9. Olen lahjakas. En ehkä erittäin lahkajas mutta minulla on jonkinlaista luontaista taipumusta kuvataiteisiin. Ainakin kolmivuotiaana piirsin innokkaasti enkä hakannut kattilaa.
10. Osaan olla hauska. Ainakin ihmiset nauravat jutuilleni. Voi tietysti olla että he nauravat minulle.
11. Osaan olla kohtelias. Tai ainakin pyrin olemaan.
12. Pitää jotakin vielä keksiä että olisi yhtä pitkä lista. Kun muuta ei tule mieleen: Osaan leipoa, varsinkin täytekakkuja. Suosikkini on prinsessakakku vaikka se onkin vahan suuritöinen. Ei ehkä luonteenpiirre tai vastaava mutta en muutakaan keksinyt.

Nyt pitäá lähteä kotiin kärsimään helteestä.