31.5.2005

Oikeastaan voisi lähteä kotiin

Kaksi asiaa vaivaa mieltäni ja tuntuu että niista pitää kirjoittaa.

Kommentoissa monet (noin kolme on minulle monta ihmistä) ovat sanoneet että kirjoitukseni tuntuvat tutuilta. Minä haluasin elää teini-ikäni uudelleen niin että he olisivat ystäviäni eivätkä ne jotka minulla todellisuussa oli. Tuo kuulostaa hyvin epälojaalilta ja ystäväni olivat erikoisia ja ihan mukaviakin, ainakin välillä. He eivät kuitenkaan olleet erityisen samanhenkisiä tai luonteeltaan samantyyppisiä. Toisaalta, jos ystäväni olisivat olleet samanlaisia ujoja tyttöjä tai poikia olisi seuraelämäni ollut varmasti vielä hiljaisempaa, rock-ystävien kanssa pääsi ainakin myöhemmin festareille. Mutta samanhenkinen seura olisi ollut merkittävää. Ystäväni olivat ystäviäni oikeastaan vain siksi että olimme tunteneet toisemme lapsesta asti eikä muitakaan ollut. Ehkä siitä kertoo jotain se etten ole nykyään yhteydessä heihin, he kyllä ovat toisiinsa.

Toinen asia on se että tein jälkjunassa sen persoonallisuustyypin. En muista minkä kirjainyhdistelmän sain mutta olin se kaikista luotettavin kirjanpitäjätyyppi. Tein testin uudestaan mutta vastaus oli sama. Olen kyllä luotettava ja täsmällinen ja vastuuntuntoinen mutta muutakin. Minulla on mielikuvitusta, olen herkkä, en kestäisi työssä joka koostuu rutiineista. En valitse ravintolassa aina samaa annosta. Tai samaa jäätelömakua (luin teininä Tuija Lehtisen Vaniljasyndrooman ja pelkäsin muuttuvani päähenkilön kaltaiseksi, hänen tylsyydestään kertoi se että hän aina söi vaniljajäätelöä). En halua olla ennalta-arvattava. En halua tehdä asioita vain siksi että kaikki muutkin tekevät niin. Olen kyllä hyvä noudattamaan sääntöjä.
Kauhuni tulee kai siitä että tuo persoonallisuustyyppi tuntuu todlla tylsältä, en minä halua olla sellainen. Ja pelkään ettei minusta ole menestymään taiteellisehkolla alalla. Minusta ei ole boheemiksi.
Voinko olla taiteellinen jos en osaa kyseenalaistaa?

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Itse asiassa minulle olisi ollut parempi
tuossa iässä tuntea joku sinun tapaisesi tyttö, eikä sellaista, joka oli tottunut siihen, että aatelinen miljonääri tuo aamiaisen vuoteeseen. Ei, tämä ei valitettavasi ollut keksitty esimerkki.

Kupla kirjoitti...

Kaveripiirini koostui lukion loppuun asti parista hiljaisesta tyypistä, siis itseni kaltaisista. Ihan hyvä niinkin, mutta hiljaisuus olikin sitten ainoa meitä yhdistävä piirre. Ellei koulumme olisi ollut niin pieni, luulisin että hiljaistenkin joukossa olisi muodostunut alaryhmiä joissa mielenkiinnon kohteet olisivat kohdanneet paremmin.

Minulle kävi turhankin selväksi, ettei hiljaisuus ole tarpeeksi yhdistävä tekijä kun toista kiinnostavat moottoripyörät ja toista taideproosa.

Pörrö kirjoitti...

Erilaisuuden hakemisessa usein hakee jotain sellaista, joka on itselle vierasta.

Epäilykset pois ja tekemään - taide ei ole päänsisäinen asenne vaan tekoja jonkin kuvantamiseksi. Ei ole olemassa taiteilijapersoonaa vaan viestejä joita suodatamme lävitsemme ja tulkitsemme omalla tavallamme.

Tristan kirjoitti...

Miksi haluat olla boheemi ja erikoinen? Minä olen ja siitä on koitunut vain haittaa ja tuskaa koko elämäni ajan.

-TC- kirjoitti...

Boheemius. Onko se sitten hyvä asia? Minä sain testissä jotain, joka ilmaisi minun olevan taiteilijatyyppiä. Ja niin moni muukin testi kertoo aina.

Haluatko kuulla salaisuuden? Minä en pidä siitä. Minä vihaan taiteellisuutta; katson muiden luomaa taidetta, mutta vihaan itse luoda sitä. Vihaan soittaa, vihaan piirtää, vihaan kaikkea. Koska vaikka ne kuinka hyviä tahansa olisivat muiden silmissä, minä en itse osaa mitään.

Vain yhteen valokuvaani olen tyytyväinen. Ja se on vähän. Helvetin vähän.

Perfektionismi ja taiteellisuus eivät sovi samaan ihmiseen, ne hajottavat turhan paljon. Ja luopuminen? Se on hankalaa, vaikka opittavissa.

Niin, muista sekin, että ihmiset pitävät niistä "tutuista" tytöistä, luotettavista, tasapainoisista...

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ilmaisin itseni ehkä vähän epäselvästi, en (enää) halua olla boheemi ja tc:n taiteellisuuden ja perfektionismin yhdistelmä kuulostaa pahalta tai hyvin vaikealta tavalta elää. En halua olla vapaa taitelija, minulla ei ole siihen pakottavaa tarvetta (minusta tuntuu että ihmisetovat taiteilijoita koska heillä ei ole muutakaan vaihtoehtoa). olen enemmän huolestunut sopivuudestani tulevaan ammattiini. Vanha kuvataidekoulun opettajani oli sitä mieltä etten sovi lainkaan alalle, että olen liian herkkä (varmasti olenkin mainostoimistoon). Itse pelkään etten osaa sittenkään ideoida tarpeeksi, etten ole tarpeeksi vaativa itseäni kohtaan ja että menen ali siitä mistä aita on matalin. Ehkä minun olisi pitänyt kouluttautua ammattiin jossa vain käyttää aikana asioiden järjestelemiseen ja aakkostamiseen (kirjastotyö on vähän verissä meidän perheessämme, minusta tuntui että se olisi tuhonnut mystisesti viimeisen personallisuuden häiveeni jos olisin sille tielle lähtenyt. Puhumattakaan surkeasta palkkauksesta ja säästöistä, tiedän liian paljon kirjastotyön arjesta).

Anonyymi kirjoitti...

Vanhenemisessa on se hyvä puoli, että on enemmän vapautta ja mahdollisuuksia tavata ihmisiä jotka ovat samalla aaltopituudella kanssasi.


Fanta

Blog Widget by LinkWithin