24.5.2005

Onni, osa 2.

Tämänkertainen ahdistus näyttää päästävän minut helpolla, tunnen sen jo helpottuvan. Auttoi kun sain aloitettua sekavan koulutehtävän tekemisen.

Minun piti vielä kirjoittaa onnekkuudesta ja siitä että olen oikeasti kiitollinen vanhemmilleni, mikä tuntuu olevan aika harvinaista. Eviiliä (miksi minusta tuntuu oudolta viitata toisten blogeihin, kuin siltä että yrittäisin puhua jollekin tuntemattomalle?) kertoo naiseksi kasvamisesta ja rajoittavasta kodista. Minun kotini olisi varmaan voinut olla parempikin, joskus olisin kaivannut enemmän positiivista palautetta äidiltäni mutta meillä ei ikinä moitittu syyttä (tosin minua ärsytti kun siskoni sai hakata minua mielinmäärin mutta minä en isompana saanut kostaa) tai huomauteltu ulkonäöstä. Minä olin aina isokokoinen lapsi mutta kotona minua ei painostettu laihtumaan. Käsitin kyllä äitini kommentin siitä että kiloistani on korkeintaan esteettistä haittaa negatiivisenä, ajattelin sen tarkoittavan sitä että olin ruma. Tiedän nyt kyllä ettei äitini sitä tarkoittanut, joskus vain harmittomat kommentit saattavat olla haitallisia (kuten kerran kun isäni sääti pyöräni satulaa ja laittoi sen liian korkealle ja yllättyi siitä että minulla olikin lyhyemmät jalat, sen jälkeen minusta tuntui että minulla oli tavattoman lyhyet jalat). En tiedä kehuttiinko minua kiltistä käytöksestä, sillä tavalla usein kai kiltit tytöt syntyvät. Tarkemmin ajateltuna olisin kaivannut paljon enemmän kehumista mutta se on äidilleni vaikeaa ja minullekin. En usko että vanhempani pitivät minua rumana, teini-iässä olisi auttanut jos olisin tiennyt sen.
Lisää positiivista palautetta olisin kaivannut myös piirustuksistani. Äitini on myöhemmin sanonut ettei hän osaa kommentoida niitä, ehkä teot puhuvat voimakkaammin. Kávin kuvataidekoulussa kolmevuotiaasta ja vinoille savitöille löytyi aina paikka kotoa. Jopa kammottavaa luonnollisenkokoista omakuvaani siedettiin pitkään vaikka se suoraan sanottuna oli aika kauhea. Eivätkä vanhempani ikinä yrittäneet saada minua luopumaan aikeistani suuntautua taitelliselle alalle, tosin he halusivat että minulla olisi jonkinlainen mahdollisuus tienata elantoni. Enkä itsekään halunnut vapaaksi taiteilijaksi, minulla ei siihen taipumusta tai intohimoa. Graafikon on sentään mahdollista saada jonkinlaisia töitä.
Isääni minulla oli lapsuudessani ja nuoruudessani etäisempi suhde, hän oli aika paljon poissa kotoa. Olen oppinut tuntemaan häntä paremmin vasta avioeron jälkeen ja hän on nykyään hyvä isä, auttaa muutoissa, työllistää minua. Hänellä on huonotkin puolensa mutta pidän siitä että hän on vähän erilainen isä. En olisi ennen avioeroa voinut kuvitella puhuvani hänen kanssaan yli puolikin tuntia puhelimessa.

Lapsuuteni ei ollut täydellinen mutta parempi kuin monilla muilla.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Pienillä kommenteilla on tosiaan paljonkin merkitystä. Minulle on jäänyt mieleen, kun äiti kerran keittiönpöydän ääressä sanoi jotenkin tähän tapaan: "Voi kun mulla olisi samanlainen luusto kuin sulla." Siitä lähtien olen ajatellut, että taidan olla ainakin luitten puolesta ihan nätti. :)

Kunpa muistaisi itse nyt, kun olen äiti, että lapsi kuuntelee minua erityisen tarkasti.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä pelkään että olen onnistunut muille sanomaan tuollaista, varsinkin niinä aikoina kun ajattelin etten ole kenellekään niin tärkeä että sanomisillani olisi väliä. Kyllä tuntemattomankin kommenteilla on väliä.
Olen tanssinut julkisesti viimeksi 13-vuotiaana, yläasteen alun kunniaksi järjestettiin disko ja olin iloinen ja kuvittelin nautin liikkumisesta. Ärsyttävä suosittu tyttö tuli siihen sanomaan että hauskaa että tanssin vaikka en osaakaan. Sen jälkeen ei ole tehnyt mieli tanssia.
Hassua että yksi kommentti voi vaikuttaa noin.

Evi Sönder kirjoitti...

Ehkä kenelläkään ei ole täydellisen onnellista lapsuutta? Joillakin on vain tehokkaampi tuo aika kultaa muistot -systeemi.

Anonyymi kirjoitti...

Minulle on äiti sanonut moneen otteeseen, että olen isältä perinyt leveän lanteen. Myöskin sen, että minihameet ei minulle sovi. Oikeastaan äiti on hyvin pettynyt siitä, että minulla on sellaiset jalat. Äiti itse kulki nuoruutensa minihameessa ja minä taas pitkissä housuissa.


Fanta

Blog Widget by LinkWithin