Seurustelusta vaihteeksi

Olen löytänyt tehtäväni elämässä. Mitä turhaan stressan siitä saanko ikinä oman alani töitä, minä voin omistaa elämäni saarnaamiselle. Tehtäväni on osoittaa että on olemassa mukavia ja fiksuja naisia, jotka eivät ole seurustelleet ja joista miehet eivät ole kiinnostuneet (poikkeustapausta lukuunottamatta), jotka ovat ujoja ja joiden on vaikeaa tutustua miehiin, aloitteen tekemisestä puhumattakaan. Ja jotka eivät missään nimessä halua alkoholisoituneita tai aggressiivisiä miehiä. Listastani unohtui tärkeä kohta, koska itse olen suhteellisen raitis (saatan juoda siiderin silloin tällöin ja joulun kohokohta on konjakilla tai rommilla maustettu kakku) en halua miestä joka käyttää vähänkään enemmän alkoholia). Aggressiiviset miehet joilla on valtaa ovat joskus viihdyttäviä kirjoissani mutta en haluaisi seurustella sellaisen kanssa. Samoin kuin en haluaisi strong silent typen kanssakaan, vaikka olinkin 12-vuotiaana korviani myöten ihastunut Aragorniin (heidän kanssaan saattaisi olla hieman tylsää kun vain murahtelisivat (kirjoitinko tuon oikein? Ulkomailla suomen kielen taitoni on rapistunut huolestuttavasti)).

Tehtävässäni on ongelmia. En ole aivan samassa tilanteessa kuin AT-miehet koska en ole koskaan tuntenut pakottavaa tarvetta seurustella ja koska onnellisuuteni ei riipu siitä. Voin ainakin kuvitella että jos olisin oikeasti yrittänyt olisin voinut löytää miehen (vaikka internetistä). Voi olla että oikeasti kukaan ei olisi ollut minusta kiinnostunut. Olen tehnyt minun lähestymiseni miehille vaikeaksi, yritän olla näkymätön enkä edes huomaa miehiä kadulla. En katso ihmisiä silmiin. Ja aikaisemmin jos pidin jostakusta en varmasti ollut hänelle ystävällinen. Mutta ainakin päällisin puolin olen samassa tilanteessa kuin ujot AT-miehet jotka ovat liian kilttejä iskeäkseen naisia eivätkä käy baareissa. En minäkään tapaa kiinnostavia vapaita miehiä ja vaikka tapaisinkin eivät he ole minusta kiinostuneita, tai vaikka olisivat eivät osoita sitä. Ja minä en uskalla osoittaa omaa kiinnostustani. Sitä paitsi suurin osa tapaamistani miehistä on keskustelualueiden miiteissä ja he tuppaavat olemaan minulle liian nuoria (18-vuotiaat aivät kiinnosta minua) tai varattuja tai muuten epäkiinnostavia. Jos etsisin miestä en tiedä miten sen tekisin. Varmaan laittaisin taas ilmoituksen jonnekin seuranhakupalstalle. Se on kyllä ongelma missä kaltaiseni pariutuvat, baari eivätkä lavatanssit toimi eikä ujo ihminen varmasti uskalla lähestyä toista kirjastossa. Onneksi on netti.

Minun ei pitänyt alunperin kirjoittaa näin paljon seurustelusta, voi näyttää siltä että se on elämäni pääasia. Mutta olkoon. Kirjoitan siitä mistä keksin sanottavaa ja niin kauan kuin sanottavaa riittää. Luulen että kotiin palattuani tästä muodostuu jotain muuta. Varsinkin kun alan itsekin kyllästyä itsekeskeisyyteeni ja omahyväisyyteeni.

Pelkään ihmissuhteita. Jossain vaiheessa lapsuudessani jäin mieluummin kotiin lukemaan kuin lähdin kavereiden kanssa leikkimään, aika pian he lopettivat ovikellon soittamisen. Siinä vaiheessa yksinolosta alkoi muodustua tapa. Olen vasta aivan viime vuosina oppinut miten ihanaa ystävyys on ja yllättynyt siitä että taas vaihteeksi ihmiset haluavat olla seurassani (tai ne muutama kaveri jotka minulla Oulussa on, eivätkä koulukaveritkaan yleensä välttele seuraani). En ole hyvä ystävä, en ole tarpeeksi empaattinen ja pelkään etten osaa suhtautua tarpeeksi myötäelävästi ihmisten murheisiin. Minulla ei vain ole voimakkaita tunteita. Pidän kyllä ystävistäni paljon. Ja yritän olla parempi ystävä. Minun on vain vaikeaa tehdä aloitteita ystävillenikään, pelkään etteivät he oikeasti halua olla kanssani. Jossain vaiheessa olin varma että ihmiset näkevät epänormaaliuteni ja säälistä ovat minulle ystävällisiä. Äitini oli sitä mieltä että eivät ihmiset ole niin kohteliaita.
Kun ystävyyskin on noin hankalaa niin seurustelun kuvittelisi olevan vielä vaikeampaa. Siksi haluan seurustella vasta kun todella haluan sitä, ehkä silloin ei alussa huomaa hankaluutta ja myöhemmin on jo tottunut toiseen. Kun ajattelen seurustelua mieleeni tulee vain se että pitäisi osata olla toisen kanssa, nukkua ja asua toisen kanssa, tavata hänen vanhempiaan ja minun ja sitten on se seksi ja se osaanko luopua yksinolostani ja sovittaa tulevaisuuteni toisen elämään ja entä sitten kun kaikki varmasti epäonnistuu, pystynkö puhumaan tunteistani ja tarpeistani ja jättää jos on pakko tai selvitä jätetyksi tulemisesta ja särkyneestä sydämestä ja entä jos en oikeasti kykenekään rakastumaan ja onko parempi seurustella toisen kanssa jos hän täyttää kaikki vaatimukseni vaikka en tuntisikaan intohimoa, jos en pysty tuntemaan intohimoa ja haluanko edes olla parisuhteessa ja saada lapsia, en varmasti osaisi kasvattaa lapsia ja synnyttäminen olisi liian pelottavaa mutta toisaalta haluanko vanheta yksin? En voi kuvitella seurustelevani kuin tositarkoituksella, ei sillä että minun pitäisi mennä naimisiin ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa mutta seurustelun harjoitteleminen ei kiinnosta minua ja siina on ehkä se ongelma. Kaikki on niin vakavaa ja raskasta. En pysty ajattelemaan seurusteluakaan vain askel kerrallaan. On niin paljon helpompaa olla yksin.
Ehkä olen parantumassa. Minun olisi ollut huomattavasti helpompi pysyä Suomessa tutussa ja turvallisessa koulussa mutta silti uskalsin lähteä ulkomaille asumaan vieraiden ihmisten kanssa.

Kaikessa tässä epänormaaliuden tunteessani taitaa olla kyse siitä että tunnen itseni riittämättömäksi. En ole oikea kunnon nainen kun en meikkaa enkä kiduta itseäni laihdutuskuureilla ja kuntosalilla. En ole kunnon opiskelija kun en ryyppää enkä omista haalareita. En ollut kunnon teini-ikäinen kun en kapinoinut. Enkä ole kunnon ihiminen, en osaa kyseenalaistaa, mieleni ei ole avoin, en auta heikompia, olen laiska. Tekosyyni on huonoin mahdollinen, en uskalla lähteä vapaaehtoistyöhön mukaan. Aikaa ja halua minulla kyllä riittäisi. Enkä ole kunnon Tolkien-fani kun en osaa ulkoa kaikkia liitteitä, enkä ole kunnon graafikko kun en sovi tiettyyn muottiin enkä muotiin, en ole kunnon tytär enkä sisko kun en koskaan sano rakastavani perhettäni, en ole tarpeeksi sivistynyt. En ole tarpeeksi hyvä.

Ja pelkään epäonnistuvani parisuhteessa. Pelkään muuttuvani sellaiseksi psykonartuksi (mikä se onkaan, kuulostaa pahalta), tai ehkä olen jo sellainen. Eivätkö pahatkin ihmiset yleensä kuvittele olevansa ihan hyviä? Osaamattomuuttani luultavasti tuhoaisin toisen elämän jollain tavalla ja sortuisin kuvittelemaan että rakkaus on sotaa. En halua joutua isäni ja äitini suhteeseen. Tai että naiiviuttani rakastuisin psykopaattiin (pitäisikö varoa kaikkia hurmaavia miehiä?), että joutuisin uhriksi, etten voisi luottaa mieheen. Olen pehmeä ja minun pitää suojella itseäni.