Ystävyys

Aivan pienenä en ollut ujo. Olin kyllä tottunut olemaan yksin ja osasin leikkiä yksin mutta olin myös tomera ja aurinkoinen. En ollut erityisen sievä lapsi, olin tukeva ja isokokoinen mutta ilmeisesti minusta pidettiin ja olin olin suosittu päivähoitopaikoissani, ainakin hoitajien keskuudessa. Minulla oli oma tahto.
Kun olin 5-vuotias alkoivat asiat muuttua. Muutimme uuteen pihaan ja ensimmäistä kertaa elämässäni samassa pihassa oli lapsia, jotka leikkivät kanssani. Pihamme oli tiivis ja sen yhteydessä oli pieni päiväkoti. Minun ikäisiäni lapsia oli lisäkseni kolme tyttöä, lisäksi oli vähän vanhempia ja vähän nuorempia. Leikimme yleensä vähän nuorempien kanssa tai keskenämme, välillä koko pihan lapset pelasivat kirkonrottaa (minä olin surkea siinä, jos jäin kirkonrotaksi lähdin yleensä kotiin, tiesin etten saisi muita kiinni). Eräs tytöistä oli johtajamme. En muista miten se alkoi mutta muistan hyvin yhden päivän läheisessä puistossa. Hän halusi leikkiä jotain mitä minä ainakaan en halunnut leikkiä. Muistan olleeni tyrmistynyt siitä että tosiaan kuvitteli meidän tottelevan häntä. Ja me tottelimme. Luulen hänen suuttuneen, se oli yleensä hänen paras keinonsa. Hän oli hyvä suuttumaan ja ajan myötä me varoimme suututtamasta häntä. En kyllä tiedä miksi, ehkä minä en vain osannut suhtautua vihaan oikealla tavalla. Kun hän suuttui oli se niin pelottavaa että teimme mitä hän halusi. En muista tai tiedä mitä oikeasti tapahtui mutta tuo tuntuu aika todennäköiseltä. Hän ei huutanut eikä raivonnut, hän vain lopetti meille puhumisen. Kerran olimme tulossa kotiin metsästä ja minä hymyilin jollekin omalle ajatukselleni. Hän vaati minua kertomaan sen ja kun sanoin etten millekään ei hän loppumatkalla suostunut puhumaan minulle. Luulen että hän oli epävarma, että hän kuvitteli minun nauravan hänelle. Tai sitten hän vain oli sellainen. Joka tapauksessa oli huomattavasti helpompaa totella häntä. Minusta tuli varjo. Olin hiljainen, minulla ei ollut ystäviä pihamme ulkopuolella, olin ujo. Kesällä ennen yläasteen alkua piiriimme saapui uusi ihminen. Hän oli vuotta vanhempi, enemmän maailmaa nähnyt, hän meikkasi ja hänellä oli ollut poikaystävä. Ei siis kiltti tyttö, mutta ystävällinen ja oikeastaan aika kesy. Ensitapaamisellamme joukkomme johtaja luonnollisesti suuttui ja lähti muka pois. Minusta tuntui hyvältä, ehkä olisi mahdollista saada ystäviä ja olla vapaa johtajamme vaikutuksesta. Asiat eivät ikävä kyllä menneet niin.
Yläasteella olin edelleen varjo, en uskaltanut puhua ja seurasin vain johtajaa. Ei ole ehkä yllättävää että hän saatuaan mahdollisuuden tulla suosituksi hankkiutui minusta eroon. Eräänä päivänä ystäväni eivät enää puhuneet minulle. Muut eivät ehkä olleet johtajan kanssa samaa mieltä mutta he eivät olleet tarpeeksi vahvoja vastustaakseenkaan. Hän oli lapsuutemme aikana alistanut meidät ja kun käyttäydyin niin kuin minulle oli opetettu niin yhtäkkiä se ei enää ollutkaan oikein. Olin aika eristetty, uudella luokallamme oli vain yksi mahdollisuus ystäväkseni eikä hänkään ollut kiinnostunut. Olin yksin kevääseen. Samalla tavalla kun minut oli jätetty ryhmästä pois olinkin yhtäkkiä taas heidän ystävänsä. En saanut anteeksipyyntöjä tai selityksiä enkä vaatinut niitä, tunsin että tapahtunut oli minun syytäni, että minussa oli jotain vikaa. Minua hävettää vieläkin, tuo tuntuu todistavan että olen oikeasti huonompi ihminen kuin muut. Loppuajan yläasteella olin heidän ystävänsä, tosin vietin suuren osan vapaa-ajastani yksin lukien. Lukiossa onneksi löysin uusia ystäviä mutta hekin hylkäsivät minut, paitsi yksi.
Monta vuotta ymmärsin johtajaamme, hänelläkään ei ollut helppoa ja hänen elämänsä on ollut taatusti ankeampi kuin minun. Nyt olen vihainen. Mikä oikeus hänellä oli tuhota minun itseluottamukseni? Hän oli muka minun paras ystäväni. Hänen mukaansa, ei minun (joskus ennen kuin minusta tuli varjo muista toisenkin joukkomme jäsenen vaatineen minun olevan hänen paras ystävänsä. Minä loukkasin kumpaakin kieltäytymällä kunniasta). En ole nähnyt häntä moneen vuoteen enkä haluakaan (tosin on hyvin mahdollista että näen hänet syksyllä vanhan pihamme juhlissa), olen kuullut juoruja ja että häntä vihataan. Ehkä minäkin voin vihata. Ainakin minä voin tunnustaa itselleni tuntevani vihaa. Hän sai minut tuntemaan itseni tarpeettomaksi ja hänen ansiostaan minun on vaikea ystävystyä ja pystyä luottamaan ihmisiin.
Tai ehkä vain syytän häntä omista vioistani.

Viha on kuitenkin hyvä tunne.