Ja vielä koululiikunnasta

Luokallani oli yläasteella yksi tyttö joka piti liikunnasta. Suurin osa lintsasi aina, sitten oli muutama kiltti ja ei niin urheilullinen ja se yksi koripallotyttö. Hän pelasi Suomen mestaruustasolla (tai jotain sen tyyppistä, ainakin hän matkusti ympäri Suomea pelaamassa) ja oli aggressiivinen omaa joukkuettaankin kohtaan. Kukaan muu ei saanut koskea palloon. Luulen että kukaan ei olisi valinnut häntä joukkueeseensa ellei hän olisi ollut oikeasti hyvä ja ellei hän olisi saanut valita joukkuetta lähes aina. Hän oli tietysti muussakin liikunnassa hyvä.

Muistin toisenkin lajin jossa en ollut aivan surkea, olin ihan hyvä sählymaalivahti. Yleensäkin minut laitettiin maaliin tai puolustamaan sellaiseen paikkaan mihin pallo ei todennäköisesti tullut.
En oikeastaan syytä muita siitä ettei minua valittu joukkueisiin, en osannut minkään pelin sääntöjä enkä osallistunut pelaamiseen, kuka hullu minut olisi halunnut? Traumaattista se silti oli.

Kauheinta oli varmasti uinti. Sitten kaikki sisäliikunta (joutui vaihtamaan vaatteita pukuhuoneessa). Luistelu oli ehkä hauskinta, sitä harrastin joskus vapaa-ajallanikin (ja nykyään on perinteenä kerran talvessa kotikaupungin keskusjärven jäälle aurattu luistinrata kerran ympäri, nilkat eivät kestä enempää vaikka kuinka tiukkaan sitoisi nauhat). Yleisurheilukaan ei ollut niin kamalaa, vaikka olinkin aika onneton siinä. Enkä inhonnut pesäpalloakaan.

Koululiikunta ei ole motivoinut minua aloittamaan yhtään urheilulajia, päinvastoin se on vieroittanut minut uinnista ja ehkä hiihdostakin. Toivon että opetus olisi muuttunut mutta minun kouluajoistani ei ole vielä niin pitkää aikaa, en jaksa uskoa nopeaan muutokseen.
Toivottavasti yläasteen opettajani on sentään jäänyt eläkkeelle (kymmenen vuotta sitten hän oli jo kuusikymppinen).