Ja vielä lisää

En ole festari-ihminen. Inhoan väkijoukkoja ja siirettäviä vessoja ja huonoa hygieniaa ja teltassa nukkumista ja humalaisia ja sitä ettei saa nukuttua kunnolla ja ruoka on pahaa ja ihmiset tönivät väkijoukoissa ja maa on täynnä roskaa. Ilman korvatulppia korvat kuolevat ja korvatulppien kanssa on outo olo.
Silti olen käynyt viisi kertaa festareissa ja oikeastaan minulla on ollut ihan hauskaa.
Ensimmäinen kerta oli vuonna 1996, Pulp ja Blur esiintyivät Ruisrockissa ja minä menin sinne päiväksi äitini kanssa (yksin en uskaltanut ja kaverit eivät olleet kiinnostuneita). Tunsin ensimmäistä kertaa musiikin voiman kunnolla, väkijoukossa musiikin pauhatessa tunsin itseni vapaaksi. Näin myös Kentin ennen kuin siitä tuli suosittu ja Red Hot Chili Peppersin keikan alun. Joku taisi olla alasti. Muistan auringon ja ruotsinlaivat ja kesäisen puiston tunnelman. Oli rentoa ja hillittyä.
Toinen kerta olikin jotain aivan muuta. Vuosi oli 1999, Manic Street Preachers esiintyi Provinssissa. Meitä lähti aika suuri joukko kotikaupungistamme, mukana siskoni ja varmaan kaikki lapsuuden ystäväni ja kaikenlaisia tutun tuttuja. Järkytyin kun yksi tyttö lähti matkaan mukanaan viisikymmentä markkaa ja päällään olevat vaatteet. Minulla oli paikkalippu. Leirintäalue oli shokki, kaikki oli minulle uutta. Siskoni oli riehakkaampi, hän joi liikaa viiniä ja otti lävistyksen. Minulla oli mukana kirja ja luonnoslehtiö. Muut olivat humalassa. Taisimme viettää suurmman osan ajasta leirintäalueella, en halunnut tai uskaltanut lähteä yksin festarialueelle. Näin muutaman bändin ja kai minulla oli hauskaa. Paluumatkalla muut istuivat junan käytävällä oksennuksen vieressä, minä kalliilla paikallani.
Seuraavakin kerta oli Provinssissa ja Manic Street Preachers esiintyi taas. Muuten puitteet olivat aivan erilaiset. Vuosi oli 2001. Sisko oli taas mukana ja pääsin hänen ystävänsä kyydillä Seinäjoelle. olimme perillä niin myöhään ettemme päässeet oikealle leirintäalueelle, majoituimme oudolle pellolle. Siellä oli sentään vessat mutta ei vesipistettä. Tuo festarikokemus on Jäänyt mieleen äärimmäisenä, minulla oli todella hauskaa välillä ja välillä aivan kamalaa. Nyt sentään näin paljon bändejä, nukkumispellolle oli sen verran matkaa. Ja uskalsin olla yksin, kiersin kaukaa suuret bändit ja nautin pienistä. Hukkasimme kuskimme, teltta oli kasteesta märkä ja naapurissa soitettiin rokkia kovalla. Sentään ei satanut.
Tuon jälkeen en halunnut yöpyä enää teltassa. Kävin vielä kaksi kertaa Ruisrockissa kun sain yövyttyä isäni luona mutta ehkä oikea festaritunnelma vaatii sitä kamaluutta. Minulla oli ihan hauskaa, musiikki oli hyvää ja kaikki oli helppoa. Sitä upeaa vapauden tunnetta en enää tuntenut, tosin oli hauskaa olla yksin parinkymmenentuhannen ihmisen joukossa eikä kukaan tuntenut minua.


Joskus teininä ajattelin että Jane Austenin aikaan olisi ollut helpompaa, avioliitot olivat pitkälti järjestettyjä eikä ulkonäöllä ollut niin väliä eikä sillä oliko ujo. En tiedä mistä tuon käsityksen sain. Silloinhan oli erityisen tärkeää olla kaunis ja seurallinen, tulla huomatuksi, ellei sitten sattunut olemaan rikas tai hyvästä suvusta.
Minä en olisi ollut edes se kärsivä kotiopettajar jolla oli kuitenkin onnellinen loppu. Minä olisin se epämääräinen, hössöttävä neiti-ihminen, joka ruokapalkalla on rikkaiden sukulaisten seuraneitinä ja esiliinana ja saa koko ajan pelätä köyhää vanhuutta.
Eräs ystäväni sanoi joskus minulle että olisin hyvä maalaistalon vaimo. Loukkaannuin. Mutta ehkä menneisyydessä olisin voinut olla vuokraviljelijän vaimo, ehkä maalaisympäristössä leveät lanteeni olisivat olleet hyvä ominaisuus. Ja joku vähän jäyhempi ja ehkä uskonnollisempi viljelijä olisi kaivannut työteliästä vaimoa.
Minä en olisi ollut seurapiirien häikäisevin kaunotar tai eksentrikko joka matkustaisi ulkomailla valepuvussa tai paheellinen näyttelijätär.
Minä olisin nöyrä ja kärsivä vaimo tai palvelija.

Minä ihailen aikuisuutta. Oikea aikuisuus ei vaikuta minusta jakkupuvuilta ja huumorintajuttomuudelta ja tylsyydeltä. Aikuinen pystyy kantamaan vastuun itsestään ja muista (oli se sitten koira tai lapsi tai mikä tahansa eikä vastuuta tarvitse käytännössä kantaa, riittää että pystyisi siihen) eikä ärsyynny pikkujutuista tai koe kaikkea loukkauksena itseään kohtaan tai ajattele vain omaa nautintoaan. Äitini on aikuinen ja lukee lastenkirjoja ja omistaa vähän oudon huumorintajun. Tiedän että voin luottaa siihen että hän tekee parhaansa.
Minäkin haluan olla aikuinen. Olen aikuistunut paljon viime vuosina ja pystyn hoitamaan omat asiani, vielä en ehkä pystyisi huolehtimaan toisesta. Silti tunnen itseni hyvin nuoreksi, en vielä kypsäksi perustamaan perhettä ja tekemään asioita joita ikäiseni jo tekevät (minä melkein tunnen itseni liian nuoreksi seurustelemaan). En ole tarpeeksi aikuinen tekemään oikeita töitä.
Yllätyin kun äitini oli sitä mieltä että olin aikuinen.