7.6.2005

Jatkoa

Useampi vuosi sitten juuri tapaamani tyttö kysyi minulta olinko entinen hevostyttö, kuulemma näytin siltä. Ja olenhan minä. En tiedä mistä hän sen päätteli, en ikinä pitänyt itseäni tyypillisenä hevosharrastajana. Hevostyttönäkin olin riittämätön. Oikeat hevostytöt kävivät tallilla joka päivä, heillä oli hoitohevonen (talleilla on vahva hierarkia ja hoitajat ovat huomattavasti tavallisia ratsastajia ylempänä), he saivat silti pelkkiä kymppejä koulussa ja heillä oli poikaystävä (hevoset harvemmin ovat poikaystävän korvikkeita). Minä ratsastin ehkä kerran kuussa tai harvemmin, olin oppinut perusasiat väärin ja olin aika huono (selässä sentään pysyin ja yleensä hevonen teki suunnilleen niin kuin halusin). Eikä minulla ollut ratsastushousuja (ne olivat todella kalliit ja tallilla välineet olivat aika tärkeitä). Pelkäsin joitain hevosia, varsinkin vihaisia poneja. On todella noloa 15-vuotiaana kun metrin pituinen pikkutyttö hallitsee vielä matalamman ponin paremmin kuin minä.
Pidin ratsastuksesta. Luulen että aloitan sen joskus uudestaan, jos on rahaa. Se oli jo minun nuoruudessani kallis harrastus.

Olin kiltti tyttö ja pidin koulusta ja opettajat yleensä pitivät minusta, olinhan auttavainen ja tottelevainen. Silti minulla ei ollut peruskoulussa oikein lempiopettajia. Lukiossa pidin matematiikan opettajastani, hän antoi meidän laskea kaikki tunnit ja oli suunnattoman outo. Olen jollain tasolla ylpeä että olen lukenut pitkän matematiikan vaikken ollut erityisen hyvä enkä aina ymmärtänyt vaikeita asioita. Opettajani oli aika epäsuosittu, ehkä outoutensa vuoksi ja koska meillä sai valita opettajansa aika vapaasti oli hänen opetusryhmänsä aika pieni, sekin oli hyvä asia. Kaikki muut olivat pitkän fysiikan ja kemian lukijoita ja nykyään varmaan vaikuttavat teknisillä aloilla. Minä olin harvoja poikkeuksia ja sain outoa tyydytystä siitä että tuskin koskaan tarvitsen pitkää matematiikkaa (ja nykyään olen unohtanut suurimman osan siitä vähästä mitä opin). Opettaja puhui aina siitä miten aikanaan opiskelemme matematiikkaa tai fysiikkaa, tai jotain insinöörijuttuja, se ei ollut niin suotavaa. Minulle hän suositteli tähtitiedettä, se sopi kuulemma naisille erityisen hyvin.

En osaa riidellä. Minä en ole saanut siihen harjoitusta, kotona meillä ei koskaan riidelty. Teininä vältin riitoja mahdollisimman paljon, siitä syntyi niin ikävä juttu. Viimeksi olen tapellut kämppiksen kanssa reilu vuosi sitten. Minä olin sitä mieltä ettei sisällä saa polttaa, varsinkin kun säännötkin sen kieltävät. Hän oli eri mieltä. Häpeäkseni aloin itkemään, siitä ei ole mitään hyötyä riitatilanteessa.
En itke erityisen paljon, nykyään ehkä vähän enemmän kuin ennen. Pahin tapaus on ollut kun olin puhelimessa entisen pomon kanssa ja hän haukkui työni, ei hän edes niin pahasti sanonut. Sain lopetettua puhelun mutta en itkemistä.
Kannattaa ehkä välttää työpaikkaa joka saa itkemään.

Tajusin että tarpeeni olla normaali ja hyväksytty tulee ehkä siitä kun ystäväni hylkäsivät minut teininä kun en ollut tarpeeksi muodinmukainen ja kun vain seurasin heitä äänettömänä. Sen jälkeen on tuntunut siltä että minun täytyy mukautua toisten vaatimuksiin (tai kuvitelmiini siitä mitä muut minulta vaativat) tullakseni hyväksytyksi. Jos poikkean siitä mitä muut yleensä tekevät eivät he pidä minusta. En ole pyrkinyt olemaan sen kuvitellun normin mukainen (silloin olisin opetellut viinaa ja käynyt opiskelijabileissä ja etsinyt itselleni miehen, ei väliä minkälaisen) ja siksi kukaan ei minusta voi pitää.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Meidän, jotka itkeskelemme omasta mielestämme liiaksi kannattaisi ehkä ryhtyä arvostamaan sitä ominaisuutta itsessämme. Ja pitämään siitä suurempaa melua, jotta muutkin tajuaisivat. Vaikka itsekin opettelen vielä...

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Itkeminen on kyllä hyvä ominaisuus mutta oma itkemiseni tuntuu olevan hormoneihin liittyvää ilman mitään syytä. En halua näyttää tunteitani niin avoimesti että alan itkemään kun pomo kritisoi. Täytyy kyllä sanoi että hänen kritiikkinsä oli aika töksähtelevää.

Anonyymi kirjoitti...

Vakava varoitus tuosta sopeutumisesta
siihen, mitä kuvittelet toisten haluavan.

Vongasin muinoin yhtä tyttöä, jolla oli
samantapaisia taipumuksia, sanoi mitä kuvitteli minun haluavan kuulla. Minä taas
lähdin siitä, että täytyy olettaa ihmisen
tarkoittavan mitä sanoo. Katastrofaalinen kommunikaatio-ongelma oli valmis. Minä mm.
yritin sopia tapaamisesta, tyttö oli vakuuttunut, että en oikeasti halunnut sitä
ja kieltäytyi jatkuvasti. Lopulta löin hanskat tiskiin enkä enää yrittänyt ja tyttö oli hirveän vihainen kun ei tavannut
minua.

Anonyymi kirjoitti...

Minäkään en myöskään osaa riidellä. Pikkusiskon kanssa kahnasin paljon, mutta se ei ollut tasapuolista riitelyä kun minä olin aina niskan päällä. Vanhempieni suhteen enemmän kiukuttelin, en ole niille huutanut koskaan vaikka pikkusiskoni harrastaa sitä paljon.

Sama oli seurustellessa. En ole koskaan ääneen riidellyt silloinkaan, mutta kovia keskusteluja on kyllä käyty netin kautta kun en osaa puhua livenäkään.


Fanta

Blog Widget by LinkWithin