Mielipiteitä kaikesta mahdollisesta ja muuta

Ensin täytyy sanoa että inhoan tamän kirjaston koneita ja eirityisesti hiiriä joissa on sivussa napit joilla pääsee eteen ja taaksepäin ja jotka ovat herkkiä ja joihin kosken liian helposti. Sinne sitten katosi toiseen blogiin kirjoitettu juttu, onneksi Blogger sentään kysyy haluanko tuhota kaiken. Yleensa minulla on tapana kopioida tekstiä sitä mukaa kuin kirjoitan tuollaisten tapausten varalle mutta nyt se unohtui. Ärsyttävää.

Olen aivan ulkona blogeihin liittyvistä jutuista mutta se ainakin tiedän ettei minusta ole kansalaisjournalistiksi, minä itse olen huomattavasti kiinnostavampi aihe kuin se mitä ympärilläni tapahtuu, siis minulle itselleni. Jos journalismi kiinnostaisi minua yhtään enemmän olisin tehnyt erilaisen valinnan kaksi vuotta sitten ja suuntautunut siihen opinnoissani. En vain voi oikein kuvitella minulle huonommin sopivaa ammattia. Joutuisi puhumaan vieraille ihmisille ja kysymään heiltä asioita. Ja ehkä soittamaan puhelimellakin. Ja journalisti tarvitsee ajokortin, muuten on aika vaikeaa. En minä toimittajia millään tavalla inhoa, parhaiden ystävienikin joukkoon heitä mahtuu (en olekaan ennen päässyt käyttämään tuota ehkä hieman kyseenalaista ilmaisua). Tai siis toimittajaopiskelijoita joiden työllistyminen saattaa olla hieman vaikeaa maantieteellisen sijainnin ja ammattikorkeakouluihin kohdistuvien ennakkoluulojen takia, tai niin minun on annettu ymmärtää. Kuvallisen puolen ihmisillähän tuota ongelmaa ei ole... (minua itse asiassa huolestuttaa kirjoittaa oikeista asioista, jos en ole aivan varma väitteideni todenmukaisuudesta ja sittenkin. Jos kirjoitan omista ajatuksistani ei kukaan voi väittää minun olevan väärässä).

En ole aivan abolutisti. Enkä enää lainkaan vakaumuksellinen. En inhoa ihmisiä jotka käyttävät alkoholia, kunhan he tekevät sen järkevästi. En mahda sille mitään että todella humalahakuinen ja toistuva juominen tuntuu minusta tyhmältä. Minulla itselläni ei ole vain mitään tarvetta humaltua tai kiinnostusta juoda ehkä yhtä siideriä enemmän. Jouluna minulla ei ole mitään terästettyä glögiä vastaan ja viime vuonna jälkiruuat olivat aika rommipitoisia (ja minä ne valmistettuani huomattavastihilpeämpi). Periaatteessa viini ruuan kanssa tuntuu hyvältä idealta mutta ne tuntuvat maistuvan niin pahalta etten jaksa opetella juomaan viiniä. Kuohuviiniä inhoan, yhdestä lasista tulee jo päänsärky, Pommac on parempaa. Kuten tavallisesti, olen myös pelkuri. En halua menettää hallintaani, toisaalta en näe mitään tarvetta sille. Ehkä alkoholin kanssa nauttisin enemmän suurista juhlista ja olisin käynyt opiskelijatapahtumissa (luulen että pitää olla kännissä nauttiakseen niistä). Varmaan pitäisin myös baareista. Ja pystyisin olemaan vähemmän ujo.
Tuo ei tunnu suurelta menetykseltä. En halua käydä paikoissa joista ei voi nauttia selvin päin ja olen ennenkin kirjoittanut siitä miksi en pidä baareista (tiedän että niissä voi käydä selvinpäin vaikka tanssimassa mutta jotenkin se ei houkuta minua). Pienemmissä ryhmissä en yleensä ole kauhean ujo, ja koulutilanteissa alkoholista ei ole apua (tai jos on voi olla jotain aika pahasti vialla). Illalla olen sekava ja iloinen ilman viinaakin.
Seuraa varmaan löytäisi helpommin mutta sekään ei innosta.
En ole koskaan saanut juomattomuudesta negatiivisia kommentteja, yleensä ihmiset onnittelevat minua tahdonvoimastani. He eivät tunnu ymmärtävän että yhtä paljon minulla menee energiaa vastustaessani esim. haluani kiivetä Himalajalle.

Hyväksyn abortin aika käytännöllisistä syistä, abortin laittomuudesta ei seuraa mitään kivaa. Itse tuskin aborttia tekisin, tosin tällä hetkellä on helppo ajatella niin. Raskaaksi tulemiseeni vaadittaisiin ihme.
Toisaalta elämäntilaanteessani vauva ei olisi katastrofi, opintoni ovat lopuillaan ja alan olla aikuinen. Se tuntuu kuitenkin hyvin kaukaiselta ja epätodelliselta asialta, kuuluu vähän samaan kategoriaan kuin seksi ja seurustelu. Ajattelen niitä mutta ne eivät tunnu asioilta jotka tapahtuvat minulle.

Olen jotain ateistin ja agnostikon välimaastossa, yleensä ajattelen vain olevani uskonnoton. Minun on vaikeaa ymmärtää uskovaisia ja uskoa että he voivat ajatella samalla tavoin kuin minä. Läheisimpiin ystäviin ei kuulu ainakaan sanaa julistavia kristittyjä muista uskontokunnista puhumattakaan, mutta lukioaikojen läheinen ystävä oli voimakkaasti uskossa. Ja ehkä sen takia ei halunnut myöhemmin olla kanssani tekemisissä. Voi tietenkin olla myös kyse siitä että olen vain niin kamala ihminen. Inhoan tuota epävarmuutta, olisi helpompaa ajatella että kyse olisi uskonnollisista eroavaisuuksista vaikken usko hänen uskontoaan loukanneeni. En pilkkaa uskovaisia ja he ansaitsevat saman kunnioituksen kuin muutkin. He kyllä vaikuttavat oudoilta. Ja uskontoja kyllä saa kritisoida.

Kannatan eutanasiaa vähän samasta syystä kuin aborttia, ihmisellä pitäisi tietyissä oloissa olla mahdollisuus päättää kuolemastaan. Ymmärrän kyllä etteivät lääkärit ole erityisen innostuneita avustamaan heitä.

Olen kasvispitoisesti syövä sekasyöjä enkä tunne erityistä syyllisyyttä siitä että syön toisia eläimiä. Minusta se kuuluu luontoon. Enemmän syyllisyyttä aiheuttaa ruuan ekologisuus ja eettisyys yleensä. Tai siis sen puute. Yritän syödän lähiruokaa ja luomua, mikäli budjettini kestää.

En pysty keksimään yhtään hyvää syytä vastustaa homoseksuaalisuutta, ainoat edes vähän järkevämmät perustelut ovat uskonnollisia. Lähipiirissäni ei ole homoja eikä lesboja, ainakaan sellaisiksi tunnustautuneita. Tuntematon on aina vähän pelottavaa, vaikka se olisi miten tyhmää tahansa ja ehkä jännittäisin homon tai maahanmuuttajan tapaamista, toivottavasti en enkä kyllä tähän mennessä ole huomannut että käyttäytyisin jotenkin oudosti erilaisia ihmisiä kohtaan. Mutta ehkä sitä ei itse huomaa. Ei siihen mitään syytä ole, ei muiden ihmisten seksuaalinen käytös ole minulle mikään uhka tai ongelma (kunhan se tapahtuu tarpeeksi vanhojen, ym. ihmisten kanssa). Voi olla etten haluaisi että kukaan harrastaisi seksiä ikkunani alla, oli sitten kyse mistä suuntautumisesta tahansa.

Minulla ei ole ajokorttia suurelta osin periaatteen vuoksi. Mukana on myös pelkoa liikenteestä ja siitä etten oppisi ajamaan ja rahan puutetta mutta nuo ongelmat pystyisin ratkaisemaan. Olisin voinut käyttää vaikka isotädin perinnön ajokorttiin jos olisin halunnut (en ikinä uskonut olevani perijätär, vaikkakin hyvin vaatimaton, rahatkin ovat menneet kauan sitten). Tärkeämpää on se että koska minä en tarvitse autoa mihinkään on parempi etten sellaista hanki, auto on kuitenkin sen verran saastuva asia että hankkisin sen vain jos olisi aivan pakko.En halua asua maaseudulla, mihin kaupungissa tarvitsee autoa jos pystyy kävelemään tai pyöräilemään? Välillä on varaa mennä taksillakin jos on pakko (joululomalla painavien kassien kanssa asemalta kotiin parinkymmenen asteen pakkasessa ei jostain syystä houkuta kävellä). Pakko tunnustaa että nautin mukavassa autossa istumisesta. Nautin lentämisestäkin, siitä tunnen syyllisyyttä.

Tajusin vähän aikaa sitten että oikeastaan pidän miehistä. Outoa. Tunnen itseni tällä hetkellä melkein heteroksi. Joskus tuntui siltä että naisen kanssa olisi helpompi seurustella, nyt se ei juuri houkuttele.



Ja muuta: Tajusin että minulla on ainakin neljä ystävää jotka haluavat tavata minut Suomeen palattuani. Se tuntuu hyvältä ja todella oudolta.
Milloin voi muuten sanoa toista ystäväksi? Minulla on aika tiukat kriteerit, lähinnä koska minusta tuntuu että minun pitää tietää että toinen pitää minua ystävänään. Jos toisen mielestä olen vain kaveri niin olen tehnyt pahan virheen jos pidän häntä läheisenä ystävänä.
Olen oikeastaan aika hölmö.