Naimattomat kehittyvät harvoin tasapuolisesti, eri suhteissa kelvollisiksi. Tavallisesti he ovat jollain tavalla vajavaisia ja omituisia, oikullisia, pikkumaisia ja he omaksuvat joukon ikäviä tottumuksia. Pahimmissa tapauksissa heidän itsekkyytensä muuttuu suorastaan sairaalloiseksi.
Kaksi rouvaa (toim.): Morsiamen kirja, 1945
Tuolta kohtalolta välttyy jos omistautuu sisarustensa jälkikasvulle (minä voisin omistautua siskon kissalle).
Minusta on hauskaa lukea vanhoja käytösoppaita. Surullista tuossa on että asenteet eivät ole niin hirveästi muuttuneet.
Olen ollut aina hamstraaja mutta nyt tunnen muuttuneeni. Minun tekisi mieleni vain hankkiutua eroon turhasta roinasta. En kyllä tiedä kykenenkö. Minulla olisi esimerkiksi englantilaisia musiikkilehtiä 90-luvun loppupuoliskolta, jotka täyttävät pienen lipaston. Olen lukenut niitä viime vuosinakin ja ne ovat hauskoja mutta ahdistaa ajatella että joudun raahaamaan niitä mukanani. Pelkään että kadun jos hankkiudun niistä ja muistakin turhista tavaroista. Ehkä on parasta olla tekemättä mitään päätöksiä vielä ja totutella ajatukseen elämästä ilman niitä.
Kiinnyn tavaroihin.
Beatles tehoaa ahdistukseen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
7 kommenttia:
En ymmärrä hamstraamista. Äitini on hamstraaja, mutta itselleni tavarat eivät merkitse niin paljon, että säästäisin joitain vanhoja esineitä, joilla ei ole käyttöä.
Muuttaessani lukion aikana talviksi opinahjooni, huomasin että turhaa roinaa ei tarvitse. Nykyisin olen valmis heittämään vanhan kaman pois, jos se on notkunut kaapissa 3+ vuotta.
Jollen ole kaivannut mainittua esinettä siihen mennessä, niin harvoin kaipaan sen jälkeen. :-)
Siinä suhteessa pienet asunnot ovat paljon parempia kuin isot, ettei niihin saa hamstrattua yhtä paljon turhaa roinaa.
Oikeastaan minua harmittaa eniten se, ettei ole sopivaa paikkaa, johon toimittaa ylimääräinen tavara. Aina sitä löytyisi ylimääräisiä juttuja, mutta kierrätykseen vieminen on hankalaa (ainakin ilman autoa) ja kukaan ei kotoa tule hakemaan vaikkapa ehkä toimivaa ehkä toimimatonta printteriä, jossa ei ole mustetta enkä siis voi testata.
Ja onhan paljon sellaista tarpeellista tavaraa, jota ei voi heittää pois, vaikka niitä tarvitaankin harvemmin. Siis askartelutavaroita, liinavaatteita tai siivouksessa käytettäviä tavaroita (esimerkiksi ikkunanpesukamat vievät tilaa, mutta ei niitä viitsi joka vuosi uudelleenkaan ostaa).
Hamstrauksen idea on se ettei ikinä tiedä milloin jotain tavaraa tarvitsee. Yleensä ei ikinä mutta ei sitä koskaan tiedä, voi olla että joskus tarvitsen juuri sitä outoa puunpalaa (isäni hamstraustyyli, meillä oli isohko varasto jossa mahtui juuri ja juuri kääntymään).
Minulla on kellarikomero täynnä pahvilaatikoita, mutta ne ovat oikeasti hyödylliä. Olen muuttanut sen verran usein viime vuosina että kunnollisista pahvilaatikoista osaa olla iloinen.
Suurempi ongelma on taiteellinen tuotantoni noin kymmenen vuoden ajalta, sitä ennenkin on säästetty kaikenlaista. Ei niitä voi poiskaan heittää mutta säilyttäminen on hankalaa.
Mutta sitten kun olen kuuluisa taiteilija ne voivat vielä olla arvokkaita! (kuten siskoni sanoo antaessaan maalauksia lahjoiksi)
Hei Tyttö!
Näin sinusta unta yhtenä yönä. Olit soma.
Olen aina ollut hamstraaja. Viime aikoina olen tosin yritänyt opetella pois tästä kaiken haalimisesta. Viime kesänä poltin joitain vanhoja kirjeitä (jossain vaiheessa säästin lähes kaiken posteljoonin kotiin kantaman). Otin kuorista postimerkit talteen vaikken edes kerää postimerkkejä.
Ne vain olivat liian kauniita poltettaviksi.
Minua pahempi hamstraaja on kummitätini. Hän esimerkiksi säästää lahjakääreet ja pakettinarut tulevaa käyttöä varten (kenties kuitenkin säästämisen eikä hamstraamisen nimissä).
Minä säästän vain poikkeuksellisen sievät lahjapaperit.
Hah.
Itseni tekee aina välillä mieli heittää kaikki piirustukset ja muut pois, ikään kuin pöytä tyhjäksi, kaputt. Harvemmin kuitenkaan heitän.
Muuttaminen on hyvä tapa päästä eroon kaikesta turhasta hamstratusta tavarasta.
Suosittelen varsinkin sellaista melko pikaista aikataulua, niin ei ehdi pakkaamaan kaikkea kertynyttä roinaa, vaan joutuu antamaan periksi ja heittämään ne pois.
Vieläkin harmittaa ne Nyt-liitteet vuodelta -98, jotka heitin vuosi sitten muuton yhteydessä pois...
Yritin lahjoittaa äidilleni ylioppilaslahjaksi saamiani kulhoja mutta hän ei ollut kahdesta kiinnostunut ja väitti että olisin katunut jos olisin kolmannen antanut pois. Voi olla totta. En ole ikinä ollut erityisen ihastunut Pentikin astioihin. Inkivääri-sarja on kyllä ihan sievää.
Minun pitäisi kai varata kirpputoripöytä mutta en tiedä saanko aikaiseksi.
Lähetä kommentti