Minun on vaikea pyytää apua, ainakin muilta kuin äidiltäni. En tiedä onko se pohjimmiltaan itsekeskeistä, haluan näyttää tulevani toimeen yksinkin ja sitä etten halua joutua kiitollisuuden velkaan vai ajattelenko toisen vaivoja. Eräs ystäväni on auttanut minua ulkomailla oloni ajan, kastellut kukkia ja pitänyt kotiani silmällä, nyt hän suostui hakemaan postista paketin tavaroita jotka eivät mahdu matkalaukkuihin. Olisin lähettänyt sen mieluummin äidilleni, se tuntui pienemmältä pahalta. Toisaalta on kätevämpää jos paketti on jo valmiiksi Oulussa eikä minun tarvitse kuljettaa sitä bussilla muiden tavaroiden lisäksi, ja ystäväni suostui mielellään. Tuntuu todella oudolta että on ystävä jonka apuun voi luottaa. Suuri kiitos siitä hänelle.
Nyt minusta tuntuu että minun pitää maksaa velkani takaisin ja stressaan sitä ettei minulla ole hänelle mitään todella kivaa tuotavaa. Lopulta ostan varmaan karkkia lentokentältä.

Minun on myös vaikea ottaa lahjoja vastaan. Jos minulle tarjotaan jotain yleensä kieltäydyn automaattisesti, oli kyse mitä tahansa. En halua olla toisista riippuvainen millään tavalla.

Itse kyllä autan jos minua pyydetään, ilman että vaadin mitään vastineeksi (jo ajatuskin siitä tuntuu törkeältä) ja annan lahjoja mielelläni.
Luulen että tuossa kaikessa on kyse itsekkyydestä. Haluan että muut näkevät minut anteliaana ja auttavaisena enkä halua olla heikko vastaanottaja. Pitää harjoitella hyvää avun vastaanottamista.



Eilen tunsin itseni todella ankeaksi ja tylsäksi ja nuhjuiseksi. Tapasin yllättäen vuokraemäntäni, joka on mukava tyttö. Ongelma on vain se että hän on jotenkin niin elävä ja voimakas. Hän ei ole varsinaisesti kaunis mutta säteilee tietynlaista villiä energiaa, hän on jotenkin kuriton ja saa minut tuntemaan itseni todella surkeaksi ja aika lapselliseksi, huolimatta siitä että olen neljä vuotta häntä vanhempi. Hän on vain niin voimakas persoona. Hän saa minut tuntemaan itseni alemmaksi olennoksi paljon tehokkaammin kuin trendikkäät ja laitetut naiset. Mutta mukava tyttö.