Helenin saaman kommentin kautta aloin miettimään sitä miten se euresstelukumppani valitaan, jos on varaa valita. Riittääkö se että toinen täyttää vaatimukset vai pitääkö tunteakin jotain? Minä viihdyn niin hyvin yksin että seurustelun pitäisi parantaa elämääni huomattavasti, en minä halua olla onneton (ainakaan usein, totta kai elämään kuuluu kaikkea ikävääkin). Ehkä olen liikaa rakkausromaaneja, kuvittelen että pitää olla vähintään ihastunut ja kiroan tunteitani jotka ailahtelevat. Kohtasin ihmisen joka ainakin näyttää olevan sellainen kuin haluaisin mutta en oikein tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Ja seurustelu pelottaa, jne. Ajatukseni tuntuvat kulkevan kehää. Pitäisi varmaan yrittää saada nukuttua enemmän, ehkä olisin selväjärkisempi.
Ei minun tuosta pitänyt kirjoittaa. Vaan siitä riittääkö seurusteluun se että toinen on rikas ja komea tai ei käy baareissa ja harrastaa vaikka sienestystä tai urheilee samalla tavalla kuin itsekin. Onko se järkevämpi tapa valita kumppani kuin päätön ihastuminen? Pystyykö rakastumaan jos haluaa?
Olisi myös mukavaa jos tunteet olisivat selkeitä ja helposti tulkittavia ja tunnistettavia. Minulla on ollut helppoa joskus, tunsin lähinnä ahdistusta ja onnea, tai minulla oli paha tai hyvä olla. Nyt olen monimutkaisempi. On vaikeaa olla tekemisissä ihmisten kanssa.
Tekemättömät työtkin kiusaavat.
Olin äitini luona viikon, siellä oli hauskaa. Minulla ei ollut muuta vastuuta kuin astianpesukoneen täyttäminen. Tunsin olevani taas lapsi. Kotiin palattuani aikuisuusstressi iskikin kunnolla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
3 kommenttia:
Seurustelu on kyllä enemmän sitä, että siihen päädytään. Annoin kämppikselleni sellaisen neuvon (kun sillä on peliä yhden pojan kanssa), että aloittaa seurustelun siinä vaiheessa kun se tuntuu ainoalta ratkaisulta. Vähintäänkin ihastunut on pakko olla ja varma siitä, että haluaa riskeerata mahdollisen ystävyyden.
Omalta kohdaltani aloitin aikoinaan seurustelun vähän huonoin motiivein. Minäkin halusin eroon sinkkuudesta, vaikka seurustelu opetti minulle sen , että olen onnellisempi kun olen yksin ja vapaa. Noh, nyt sitä on taas "sinkku", mutta jumissa samassa kämpässä exän kanssa :P
Fanta
Tuo on varmaan paras neuvo, tuo että seurustelee vasta kun siltä tuntuu. Mutta entä jos välillä haluaa seurustella ja välillä ei? On se ainakin vähän kehitystä siitä kun seurustelu tuntui vieraalta. Toisaalta minulla on ihan hyvä näinkin.
Hauskaa että tulit lukemaan ja kommentoit.
Heh, toivottavasti huomaat myöskin ne kommentit joita heittelen tuonne vanhoihin viesteihin ;) Tekisi melkeinpä mieli keskustella kunnolla kasvokkain näistä asioista. Onneksi voi viestiä laittaa näinkin, vaikka vähän rajoittunutta tämä tietysti on.
"Mutta entä jos välillä haluaa seurustella ja välillä ei?" Varmaan silloin (omalla kohdallani) ei kannata seurustella. Seurusteleminen vaatii kuitenkin paljon työtä ja uhrautumista. Suhdetta on vaikeaa pitää kasassa jos mieli asian suhteen vaihtelee paljon. Ja oikeastaan kyse ei ole siitä, että haluaako seurustella vaan että haluaako olla sitoutunut tuohon tiettyyn ihmiseen.
Omalta kohdaltani en voinut enää yhteen muuttamisen jälkeen kestää sitä jatkuvaa hellyyttä. En ole sellainen ihminen joka kaipaisi pahemmin haleja. Seurustelussa läheisyydestä on pystyttävä nauttimaan ja itse en siihen kyennyt. Minulle siitä tuli pakkoa ja toinen osapuoli murjotti ja kiukutteli kun en antanut tarpeeksi huomiota. Totesin sitten että en voi koskaan täyttää hänen vaatimuksiaan ja sen, että en oikeasti rakasta häntä vaan rakastan muita ystäviäni paljon enemmän ja hänestä välitän. Ja sellainenhan suhde ei toimi :/
Fanta
Lähetä kommentti