23.8.2005

Lomalla on hauskaa. Olen unohtanut stressin ja ahdistuksen, ainakin osittain. Eniten ahdisti rahanpuute joka ratkesi yllättävästi, kaikille koulumme vaihto-opiskelijoille annettiin satanen lisärahaa.
Tapasin yhden vanhan ystävän, toinenkin piti tavata.


Ja niissä juhlissakin oli ihan hauskaa.
Minulla oli oikeastaan hyvä lapsuus. Pihamme oli turvallinen, ystäviä löytyi ja minulla on hyvät vanhemmat.
Muutimme 20 vuotta sitten asuinyhteisöön, yhteen ensimmäisistä Suomessa. Tai ainakin se oli ensimmäinen ARAVA-rahoitettu. Se oli myös yksi Jyväskylän asuntomessujen kohteista ja herätti paljon huomiota. Ja ihmisillä oli todella outoja käsityksiä. Me emme kaikki asuneet yhdessä talossa, emme laittaneet ruokaa aina yhdessä, eikä kylässä ollut mitään vaimonvaihtoviikkoja. Minusta yhteisö tuntuu hyvin arkipäiväiseltä, erikoista oli lähinnä aluaikojen yhdessätekeminen (yhteisruokailut lauantaisin, juhlat, kirpputorit), päiväkoti omassa pihassa, kiertävä talonmiesvuoro ja yhteishenki. Ja se, että ihmiset määrittelevät itseään pihassa asumisella. En tiedä ovatko ihmiset yleensä ylpeitä siitä, että ovat asuneet tietyssä taloyhtiössä. Yhteistoiminta laantui vuosien myötä ja muualla otettiin käyttöön samoja keinoja. Kun muutin pois vuonna 2000 se tuntui aika tavalliselta paikalta.
Lauantain juhlassa muistin että on se oikeastaan aika erityinen paikka. Jotain kertoo ehkä se että alkuaikojen aikuisista 80 prosenttia oli akateemisia, lapset taas ovat päätyneet paljon taidealoille. Suurin osa lapsuuden ystävistäni on artesaaneja, tai siltä ainakin tuntuu.
Juhlissa oli näytelmä ja parkouria ja aika pahaa ruokaa ja paljon ihmisiä, outoa nähdä muistikuvieni pikkulapsia aikuisina. Vielä oudompaa oli tavata vanha päiväkodin täti joka tunnisti minut. Sain selittää elämästäni monta kertaa, sain kannustavia kommentteja ja ihmiset olivat ystävällisiä.
Minulla oli hauskaa.

Oli juhlassa negatiivistakin. Vanhat ystävät olivat muuttuneet vanhoiksi tutuiksi, meillä ei ole oikein mitään yhteistä ja puheenaiheet ovat yleisiä tai nostalgisia. Pelkäämäni tapaaminen lapsuuden tärkeimmän ystävän kanssa meni odotetusti ja yllättävän hyvin. Yksi ystävä jäi näkemättä, se harmittaa (ja tunsin syyllisyyttä siitä että lähdin pois ennen hänen tuloaan, en vain pysynyt valveilla).
Tunsin itseni todella ulkopuoliseksi. Osa vanhasta porukasta on yhteydessä toisiinsa, heillä on yhteisiä ystäviä ja enemmän puhuttavaa. Heillä on myös yhteisiä muistoja hauskoista jutuista joita he tekivät yhdessä teineinä. Kun minä olin silloin heidän kanssaan oli yleensä aika tylsää, huippuna oli suurena viihteenä pidetty toisten tietokonpelaamisen katsominen. Ilmeisesti he pitivät hauskaa silloin kun minä en ollut paikalla. Tai silloin kun he eivät suostuneet puhumaan minulle. Toisaalta lapsuudenmuistotkin kuulostivat vierailta, ehkä minä en silloinkaan ollut heidän kanssaan. En minä muista kiivenneeni puihin tai karanneeni päiväkodista. Tai että yksi ystäväni olisi ollut meillä aina syömässä. Ei sitä äitinikään muistanut.
Ehkä en ollut mukana heidän lapsuudessaan. En kyllä muistanut vanhoja päiävkodin työntekijöitäkään, kaverini tunnistivat heidät heti. Minä muistan nykyään niin huonosti.

Tunsin myös itseni riittämättömäksi. Ei oikea yhteisön kasvatti ole lihava ja ruma ja finninaamainen ja epäsosiaalinen. Hän opiskelee muinaiskäsitöitä tai asuu Pariisissa tai Lontoossa ja hänellä on rastat. Tai sitten hän harrastaa outoa lajia ja kuuluu Suomen parhammistoon. Hän asuu kommuunissa ja hänellä on lauma samannäköisiä ystäviä joilla kaikilla on mustat hiukset ja huivi päässö. Ja ehkä rastat. Hän asuu Etelä-Suomessa ja kuuntelee suomenkielistä rockia. Kesällä hän käy festareilla. Eikä hän ajattele rahaa valitessaan opisakelupaikkansa.
Vanhat ystäväni ovat kaikki kauniita.

Kaipasin sitä miten helppoa puhuminen on uusien ystävieni kanssa, miten sanomista riittää. Ja sitä ettei tarvitse elää menneessä. Ei minulla ollut niin idyllinen nuoruus, ei varmaan heilläkään. Ja kadotetun nuoruuden kaipaaminen vähän päälle kaksikymppisenä tuntuu jotenkin säälittävältä. Minusta olisi kauheaa ajatella että olen ohittanut elämäni parhaat hetket.

Mutta juhlat olivat hauskat. Ja vanhat ystäväni oikeasti mukavia ihmisiä ja oli hauskaa olla aikuisena aikuisten joukossa.

7 kommenttia:

zache_ kirjoitti...

"Ei oikea yhteisön kasvatti ole lihava ja ruma ja finninaamainen ja epäsosiaalinen. Hän opiskelee muinaiskäsitöitä tai asuu Pariisissa tai Lontoossa ja hänellä on rastat. Tai sitten hän harrastaa outoa lajia ja kuuluu Suomen parhammistoon."

... sanoo tyttönen joka palasi juuri vaihdosta ja tekee runokirjojen kansia. Ihan hyvin sä pärjäät tuossa seurassa minusta :)

Anonyymi kirjoitti...

Niinpä, Näkymätön tyttö sopii kyllä varsin hyvin joukkoon vaikka hänestä ei ehkä tunnukaan siltä :) Tulihan sinustakin taiteilija ja ehkä sinä kuulut jossain taidossa Suomen parhaimmistoon sitä itse huomaamattasi.

Mutta niin se vanhojen ystävien kanssa, että heistä tulee niitä vanhoja tuttuja joiden kanssa yritetään pysyä ajan tasalla, mutta joiden kanssa ei varsinaista ystävyyttä enää ole. Ja sitten vielä tämä erilleen kasvaminen mitä tapahtuu lapsuudenystäville.

Ja vaikka lapsuutesi olikin ehkä parasta aikaa niin ehtii sitä vielä uusi huippukausi elämään tulla. Ainakin minä elän siinä toivossa omalla kohdallani.

Fanta

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Voi olla että kohtasin juhlissa teini-ikäisen minäni ja hän ei tuntunut kuuluvan joukkoon. Tosin nykyään olen todella tavallinen tavallinen verrattuna niihin aikoihin.
Ja totta kai olen yhteisön lapsi kun minusta tuli tälläinen siellä vietetyn elämän takia.
Pahoittelen itsesääliä.

Noiden vanhojen ystävien kanssa ei oikeastaan ole minkäänlaisessa yhteydessä. Joskus törmäämme toisiimme kaupassa, äitini asuu edelleen samalla alueella. Ja äitini on yhteydessä pihaan, kuulen juoruja häneltä. Ja siskoni on ollut samassa artesaanikoulussa ainakin yhden vanhan ystävän kautta. Ja erään ystäväni äiti on sci-fi-piireissä. Ei pääse eroon vaikka haluaisi.
Ystävieni kanssa minulla ei ollut muuta yhteistä kuin se että asuimme samassa pihassa, ei se ole mikään tae kestävälle ystövyydelle. Koulussa olimme aina yhdessä, ei ollut mahdollisuutta tutustua muihin. Vasta myöhemmin olen päässyt valitsemaan ystäviäni, tai he ovat valinneet minut. Hyvin on joka tapauksessa käynyt.

Anonyymi kirjoitti...

Se on tätä "aikuisuuden" iloa, kun oikeasti tässä vaiheessa elämää on enemmän mahdollisuuksia löytää niitä samanhenkisiä kavereita. Peruskoulussa ja lukiossa kaverit olivat jotain siihen suuntaan, mutta nyt on vielä parempi :)


Fanta

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Luulen että teininä olisi ollut helpompaa jos silloin olisi ollut samanlaiset nettimahdollisuudet. En muista yläasteelta yhtään julkisesti fantasiaa lukenutta, muuta kuin ehkä joku kaverini. Eipä siellä kyllä kovin moni julkisesti tunnustanut lukevansa yhtään mitään.

zache_ kirjoitti...

Jaa-a, itse koen että koko ajan ystäväpiirini vaan pienenee koko ajan kun hyviä ystäviä muuttaa muualle ja aika harvoihin uusiin sitä on tullut tutustutta... suurin osa läheisemmästä ystäväpiiristäni on joko lukiosta tai sitten ensimmäisen vuoden ajalta kun muutin jyväskylään opiskelemaan.

Jotenkin tuntuu että periaatteessa mitä vanhemmaksi porukka tulee sen jäykistyneempiä ihmiset ovat kaavoihinsa ja sen vähemmän tapahtuu liikkumista eri ryhmien välillä.. enimmäkseen tapahtuu tiivistymistä ryhmien reunoilta sisälle täyttämään poislähteneiden jättämää aukkoa. (Näkyy hyvin esim nyt valmistuneen luokan kohdalla) mutta kukaan ei oikeastaan tutustu kehenkään uuteen ihmiseen ja periaatteessa suurin osa tuntee riittävästi kivoja ihmisiä että uusiin tutustumiseen ei ole samanlaista tarvetta... tai jotain

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minunkin ystäväpiirini on tainnut pienentyä, laatu on tullut korvaamaan (vähäistä) määrää. Minulla on muutama opiskelukaveri joista on tullut ystäviä, yksi lukioaikainen, yksi vanhempi ja muutama netin kautta saatu. Uusiin ihmisiin tutustuminen on kyllä hankalaa mutta sille ei ole nyt tarvettakaan.

Blog Widget by LinkWithin