Lomalla on hauskaa. Olen unohtanut stressin ja ahdistuksen, ainakin osittain. Eniten ahdisti rahanpuute joka ratkesi yllättävästi, kaikille koulumme vaihto-opiskelijoille annettiin satanen lisärahaa.
Tapasin yhden vanhan ystävän, toinenkin piti tavata.


Ja niissä juhlissakin oli ihan hauskaa.
Minulla oli oikeastaan hyvä lapsuus. Pihamme oli turvallinen, ystäviä löytyi ja minulla on hyvät vanhemmat.
Muutimme 20 vuotta sitten asuinyhteisöön, yhteen ensimmäisistä Suomessa. Tai ainakin se oli ensimmäinen ARAVA-rahoitettu. Se oli myös yksi Jyväskylän asuntomessujen kohteista ja herätti paljon huomiota. Ja ihmisillä oli todella outoja käsityksiä. Me emme kaikki asuneet yhdessä talossa, emme laittaneet ruokaa aina yhdessä, eikä kylässä ollut mitään vaimonvaihtoviikkoja. Minusta yhteisö tuntuu hyvin arkipäiväiseltä, erikoista oli lähinnä aluaikojen yhdessätekeminen (yhteisruokailut lauantaisin, juhlat, kirpputorit), päiväkoti omassa pihassa, kiertävä talonmiesvuoro ja yhteishenki. Ja se, että ihmiset määrittelevät itseään pihassa asumisella. En tiedä ovatko ihmiset yleensä ylpeitä siitä, että ovat asuneet tietyssä taloyhtiössä. Yhteistoiminta laantui vuosien myötä ja muualla otettiin käyttöön samoja keinoja. Kun muutin pois vuonna 2000 se tuntui aika tavalliselta paikalta.
Lauantain juhlassa muistin että on se oikeastaan aika erityinen paikka. Jotain kertoo ehkä se että alkuaikojen aikuisista 80 prosenttia oli akateemisia, lapset taas ovat päätyneet paljon taidealoille. Suurin osa lapsuuden ystävistäni on artesaaneja, tai siltä ainakin tuntuu.
Juhlissa oli näytelmä ja parkouria ja aika pahaa ruokaa ja paljon ihmisiä, outoa nähdä muistikuvieni pikkulapsia aikuisina. Vielä oudompaa oli tavata vanha päiväkodin täti joka tunnisti minut. Sain selittää elämästäni monta kertaa, sain kannustavia kommentteja ja ihmiset olivat ystävällisiä.
Minulla oli hauskaa.

Oli juhlassa negatiivistakin. Vanhat ystävät olivat muuttuneet vanhoiksi tutuiksi, meillä ei ole oikein mitään yhteistä ja puheenaiheet ovat yleisiä tai nostalgisia. Pelkäämäni tapaaminen lapsuuden tärkeimmän ystävän kanssa meni odotetusti ja yllättävän hyvin. Yksi ystävä jäi näkemättä, se harmittaa (ja tunsin syyllisyyttä siitä että lähdin pois ennen hänen tuloaan, en vain pysynyt valveilla).
Tunsin itseni todella ulkopuoliseksi. Osa vanhasta porukasta on yhteydessä toisiinsa, heillä on yhteisiä ystäviä ja enemmän puhuttavaa. Heillä on myös yhteisiä muistoja hauskoista jutuista joita he tekivät yhdessä teineinä. Kun minä olin silloin heidän kanssaan oli yleensä aika tylsää, huippuna oli suurena viihteenä pidetty toisten tietokonpelaamisen katsominen. Ilmeisesti he pitivät hauskaa silloin kun minä en ollut paikalla. Tai silloin kun he eivät suostuneet puhumaan minulle. Toisaalta lapsuudenmuistotkin kuulostivat vierailta, ehkä minä en silloinkaan ollut heidän kanssaan. En minä muista kiivenneeni puihin tai karanneeni päiväkodista. Tai että yksi ystäväni olisi ollut meillä aina syömässä. Ei sitä äitinikään muistanut.
Ehkä en ollut mukana heidän lapsuudessaan. En kyllä muistanut vanhoja päiävkodin työntekijöitäkään, kaverini tunnistivat heidät heti. Minä muistan nykyään niin huonosti.

Tunsin myös itseni riittämättömäksi. Ei oikea yhteisön kasvatti ole lihava ja ruma ja finninaamainen ja epäsosiaalinen. Hän opiskelee muinaiskäsitöitä tai asuu Pariisissa tai Lontoossa ja hänellä on rastat. Tai sitten hän harrastaa outoa lajia ja kuuluu Suomen parhammistoon. Hän asuu kommuunissa ja hänellä on lauma samannäköisiä ystäviä joilla kaikilla on mustat hiukset ja huivi päässö. Ja ehkä rastat. Hän asuu Etelä-Suomessa ja kuuntelee suomenkielistä rockia. Kesällä hän käy festareilla. Eikä hän ajattele rahaa valitessaan opisakelupaikkansa.
Vanhat ystäväni ovat kaikki kauniita.

Kaipasin sitä miten helppoa puhuminen on uusien ystävieni kanssa, miten sanomista riittää. Ja sitä ettei tarvitse elää menneessä. Ei minulla ollut niin idyllinen nuoruus, ei varmaan heilläkään. Ja kadotetun nuoruuden kaipaaminen vähän päälle kaksikymppisenä tuntuu jotenkin säälittävältä. Minusta olisi kauheaa ajatella että olen ohittanut elämäni parhaat hetket.

Mutta juhlat olivat hauskat. Ja vanhat ystäväni oikeasti mukavia ihmisiä ja oli hauskaa olla aikuisena aikuisten joukossa.