Oikeassa elämässä en ole kiinnostunut vaarallisista miehistä, monistakin eri syistä. Täytyy kuitenkin tunnustaa että kirjoissa heistä pidän. Suuri kirjallinen rakkauteni on FitzChivalry Farseer, Robin Hobbin fantasiatrilogioista (joita on kaksi, molemmat suomennettujakin). Fitz on kuninkaallinen äpärä, joka kasvaa isättömänä kuninkaallisessa hovissa oudossa asemassa. Hän on myös hyödyllinen suvulleen salamurhaajana. Miehenä Fitz on välillä äärettömän raivostuttava ja hidasjärkinen, satuttaa läheisiään ja angstissaan ei ole mikään mukava mies. Toisaalta hän ei ole paha eikä väkivaltainen (oikeastaan). Ei kuitenkaan sellainen mies johon haluaisin tutustua, minulle riittää kohtaaminen kirjassa. Yksi niistä syistä miksi Fitz on niin kiehtova on hänen kykynsä tuhoon. Saan jotain iloa siitä että tiedän hänen olevan kykenevä tuhoamaan vihollisensa ainakin kolmella eri keinolla.
Tuo kuulostaa nyt vähän hölmöltä. Ja taas kerran pitää sanoa ettei väkivalta kiehdo minua enkä nauti siitä eikä minulla ole väkivaltaisia fantasioita. Enkä taatusti halua väkivaltaista miestä. Mutta silti joku siinä salamurhaajuudessa kiehtoi. Toivon ettei se ole se valta päättää toisten elämästä.
On Fitz kiehtova muutenkin.
Tajusin tuon ihastuksen järjettömyyden lukiessani toisen fantasiasuosikkini, Diana Wynne Jonesin, kirjaa Deep Secret. Siinäkin on salamurhaaja, tosin ei yhtään niin karismaattinen kuin Fitz. Eräs nuori nainen ihastuu häneen, juuri sen takia kun hän on salamurhaaja. Yksinäistä salamurhaajaa sekin lohduttaa, vähän.
Tuli vähän hölmö olo tätä kirjoittaessa, mutta ehkä sen kehtaa laittaa esille. Kun aloitin kirjoittamisen en välittänyt siitä mitä kirjoitin, nykyään sensuroin itseääni välillä. Yritän nyt olla rohkea.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
8 kommenttia:
Paha on aina kiinnostavampi kuin hyvä - siis tietenkin kirjoissa ja myös elokuvissa.
Joskus lukiessani jotain kirjaa olen pohtinut miten hienoa olisi olla tuo tarinan paha poika.
Mitäpä niitä ajatuksia ja kirjoituksia häpeilemään.
Itsekin seuraan Fitzin seikkailuja, tosin vain suomennettuja sellaisia. Minua kiehtoo enemmänkin se, että aikuistuessaan sankari ei kasva kovinkaan nopeasti ihmisenä. Hän toistaa samoja virheitä ja typeriä käyttäytymismalleja.
Huomaan lähipiirissäni elävän vastaavanlaisia ihmisiä useitakin, vanhoja lapsia.
Minä en näe Fitziä pahana, johtuen varmaan kasvatuksestani. Fitz elää oman moraalisääntönsä mukaan, eikä nojaa yhteiskunnan valmiiksi antamaan malliin. Itsekin jouduin etsimään moraalisääntöjä, koska minut kasvatettiin vapaasti.
Minulla on teoria siitä miksi Fitz ei aikuistuessaan kauheasti kehity ja se liittyy kivilohikäärmeisiin.
Fitzin maailman moraalisäännöt jäivät aika hämäriksi, kuninkaalliset tekevät aika pitkälti mitä itse näkevät parhaaksi, seurauksista välittämättä. Ei Fitz kyllä paha ole missään nimessä, toisaalta hän tekee aika pahojakin tekoja. Aika aito ihminen.
Toisaalta minua kyllä ärsyttää fantasiapiireissä yleinen pahuuden ihannointi, minusta kirjoissakaan oikea pahuus ei ole yleensä kiinnostavaa. Mutta sellainen tyylikäs pahuus johon ei liity hirvittävän pahoja tekoja, vain niiden mahdollisuus, joku hirmuinen voima, se on kiinnostavaa.
Fitzin seikkailujen arviointi tuntuu sinällään mukavalta, koska tarina soljuu eteenpäin erittäin selkeästi. Sankarin eteen avautuvat vaihtoehdot näytetään selkeärajaisina tai ainakin sankarin kohtaamat "vastavoimat".
Minua kiehtoo erityisesti se, kuinka nerokkaasti kirjailija osaa pistää maailmaan säpinää. Kruunua uhkaavat tahot liittoutuvat, reagoivat ja ajavat asiaansa eteenpäin riippumatta siitä mitä sankari tekee. Surkeissa tarinoissahan paha vain on ja odottaa kukistamistaan.
Pieniä ihmisiä pahuus voi kiehtoa "kielletyn hedelmän" takia. Tuntuu jännittävältä, kun tekee jotain väärää tai moraalisesti arveluttavaa. Tosin itse en saa siitä kiksejä, joten "pahana" oleminen vaikuttaa minusta lapselliselta. ... Ei ajauduta kuitenkaan filosofiseen väittelyyn pahan määritelmästä. ;-)
En ole itse lukenut Fitzin seikkailuja, joten ehkä sen takia oletin hänen olevan pahempi kuin onkaan.
Itse luin pienenä Dragonlance-sarjaa, jossa esiintyi Raistlin-velho. Raistlin oli ehkä tietyiltä näkökulmilta paha, mutta itse ajattelin hänen olevan inhimmillinen. Hän oli itsekkäitäkin tekoja tekevä oman tiensä kulkija, josta oli muodostunut sellainen menneisyyden vaikeuksien tähden. Hyvän ja pahan välillä hän taiteili siellä keskivaiheilla, ehkä kuitenkin kallistuen enemmän sinne pahuuteen. Silti hän ei ollut läpeensä paha.
Raoistlin on melkein ärsyttävyyteen asti suosittu noissa fantasiapiireissä, ainakin nuoremman väen joukossa. Minä itse en oikein hänestä ikinä pitänyt (tai oikeastaan niistä kirjoistakaan). Minusta hauskempi "pahis" oli Dalamar, musta velho joka ei tehnyt oikeastaan mitään pahaa koko kirjasarjan aikana, pukeutui vain mustiin ja oli cool.
Minusta Näkijän tarussa ja sen jatko-osissa yksi kiinnostavimmista piirteistä on se miten kliseisestä tilanteesta saa aikaan aika tuoreen seikkailun. Hobbin uusin, Soldier Son, on ollut ostoslistalla pitkään, kunhan vain saisi rahaa.
Hmm... en muistakaan enää Dalamaria - toisaalta fantasian lukemisestakin on jo lähes vuosikymmeniä aikaa.
Vieläkin olisi mukava lueskella jotain fantasiajuttuja samanlaisella innolla kuin nuorena. Ystäväni suositteli minulle Sormusten Herraa näin vanhemmalla iällä ja luinkin sen läpi. Ei kuitenkaan kolahtanut niin lujaa - ehkä se olisi pitänyt lukea vähän nuorempana (vaikka sen sanotaankin olevan tarina kaikenikäisille).
Dalamar ei tosiaankaan ollut missään suuressa roolissa, oikeastaan aika tarpeeton. Ja saattoi olla vain jossain myöhemmissä kirjoissa (siihen nähden miten vähän Dragonlance kiinnosti luin todella paljon niitä kirjoja, samoin muutakin roolipelifantasiaa ja ylipitkiä sarjoja).
Luin Tarun sormusten herrasta ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana, olin ehkä vähän liian nuori mutta luulen että aikuisena on paljon vaikeampi vaikuttua. Nykyään luen kyllä aika vähän fantasiaa nuoruuteeni verrattuna ja vaatimukseni ovat kasvaneet, enää en lue kaikkea suomennettua fantasiaa.
Lähetä kommentti