29.11.2005

"Fiktiot eivät innosta"

Lykätessäni kauppaanlähtöä luin Rauhantervehdyksestä Ilkka Remeksen uuden kirjan arvostelun (tuon lauseen outoudessaan voittaisi vain lause jossa olisin lukenut Ilkka Remestä). Rauhantervehdys jaetaan mainos- ja ilmaisjakelukiellosta huolimatta, pitäisi varmaan lisätä postilaatikkoon "Koskee myös Rauhantervehdystä" mutta välillä on hauskaa lukea vähän oudompiakin juttuja.
Viime viikon numerossa oli arvosteltu Remeksen lestadiolais-, islamilais- ja israelilaispiireihin sijoittuva trilleri tai joku vastaava jännityskirja, joka ei vaikuttanut minua kiinnostavalta ja joka ei taatusti tule päätymään meidän perheemme joululahjalistoille. Kiinnostavinta arvostelussa oli se miten arvostelijan piti aluksi tehdä selväksi ettei hän harrasta dekkareita, ei ainakaan sellaisia jotka ovat epärealistisia. Erityisesti häntä eivät innosta kevyet psykologisoinnit eivätkä fiktiot.
Kirjoittaja oli saattanut käsittää fiktiivisyyden hiukan väärin mutta asenne on tuttu. Kirjallisuudessa ja muussakin kulttuurissa arvokasta on vain vakavuus ja vakavan täytyy olla totta, tapahtunutta tai ainakin sellaista, joka voisi tapahtua naapurissa, jos siellä harrastettaisiin jatkuvasti insestiä, syömishäiriöitä, väkivaltaa ja vastavaa. Kauniit asiat eivät ole yhtään niin todellisia.
Olen kohdannut ihmisiä, jotka ylpeilevät sillä ettei heillä ole mielikuvitusta. "En minä pystyisi mistään lohikäärmeistä lukemaan, eihän niitä pysty edes kuvittelemaan", ihan kuin se olisi hyvääkin asia. Yhtä paljon mielikuvitusta siihen perhehelvetinkin kuvittelemiseen tarvitsee, tai ehkä heillä on siitä omaa kokemusta ja he eivät voi lukea kuin asioista joista heillä on omaa kokemusta.
Olen aina vierastanut kirjoja, jotka perustuvat tositarinoihin. Voi sellaisenkin kirjan lukea mutta se on vaikeaa. Entinen kämppikseni pystyi nauttimaan vain tositarinoista, en tiedä miten se lisää nautintoa jos tietää, että joskus eli Nancy, jolla oli aika kurjaa ja joka kuoli. Ilmeisesti se on kuitenkin aika yleistä, kun kerran elokuviakin mainostetaan jatkuvasti tositapahtumiin perustumisella.

Voisin kirjoittaa vielä siitä, miten hölmöä on ajatella että aikuisten pitää lukea vain aikuisten kirjoja, niitä ankeita joissa käsitellään vain aikuisten asioita ja joissa on paljon rujoa seksiä. Mutta en taida, meni jo vähän liian fanaattiseksi tämäkin.

21 kommenttia:

Timo kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Timo kirjoitti...

Täältä tulee ennakkoluuloinen ja snobbaileva kysymys: mitä mielikuvituksellista lohikäärmeissä muka on?

(Kirjoitin äsken "kynysys".)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

En tiedä, mutta niin olen kuullut väitettävän. Tai jotakin sinne päin. Ehkä kyseessä oli tyttö, joka sanoi ettei voi lukea erästä aika onnetonta fantasiasarjaa, ei sen laaduttomuuden takia (minä luin kaikki kymmenen kirjaa useampaan kertaan siitä huolimatta) vaan koska hän ei pystynyt kuvittelemaan kirjan tapahtumia. Huvittavinta oli ettei kirjoissa edes ollut juuri mitään todella "vaikeita" juttuja, vain vähän taikuutta ja paljon teini-ikäistä angstia ja ärsyttäväää käytöstä.

Anada kirjoitti...

Ehkä se koetaan ettei lue fantasiatarinoita koetaan aikuismaiseksi. Vähän sama asia kuin vaikkapa viidesluokkalaiset kertovat ylpeinä, etteivät enää katsele telkkarista jotain moottoripyörähiiriä.

Ja toisaalta ehkä ihmiset muuttuvat (tylsiksi) aikuisiksi kun eivät enää osaa nauttia niistä "mielikuvituskirjoista". Itselläni tuo kehitys on jo käynnistynyt :(

Anada kirjoitti...

Ups! Tulipas paljon kirjoitusvirheitä äskeiseen kommenttiin :0

Anonyymi kirjoitti...

Oulussa monilla mummeleilla on lappu "vain rauhantervehdys", joten kai ne mainostenjakajat kuvittelee, että kaikki haluaa sen X)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Kirjoitusvirheet taitavat olla pakollisia täällä, minä olen onnistunut kehittämään jonkun häiriön jossa kirjaimia jää koko ajan pois ja korvautuu aivan muilla. Yleensä kirjoitan nopeasti enkä tarkista tekstiä (inhoan omien tekstieni lukemista) nyt varmaan pitäisi.

Jotenkin hassua että toisaalta ihannoidaan nuoruutta eikä haluta olla aikuisia mutta kuitenkin vierastetaan "lapsellisia" asioita. Joskus jossain blogissa sanottiin, että Harry Potter on vain lapsille, kirjoittaja ei ollut tietysti niitä edes lukenut. En minäkään mikään Harry-fani ole mutta en todellakaan sen lapsellisuuden vuoksi.
Minä haluan olla kuin äitini, oikeasti aikuinen joka uskaltaa tehdä "lapsellisinakin" pidettyjä asioita ja on varmasti osasyyllinen siihen että minulla on voimakas mielikuvitus (vai onko?) ja että arvostan mielikuvituksen käyttöä.

A kirjoitti...

Näin ei-oululaisena kysyisin, että mikä on Rauhantervehdys?

Niin, ja mielenkiintoinen posti kyllä. Fiktio ja fiktio. Minä tykkään lukea sekä lohikäärmeistä että todenmukaisista tapahtumista, jos tarinassa on jotain ajatusta (tai jos se on viihdyttävä).

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Rauhantervehdys taitaa tulla nykyään Postin jakamana, ehkä postinjakajat eivät ajattele jakavansa mainoksia. Voisin jättää saamatta kyllä aika monet omalla nimelläkin tulevat mainokset.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Hauskaa sekaista kommenttikeskustelua :)
Minä oletin aluksi että Rauhantervehdys liittyisi johonkin lahkoon (kun se kuulostaan rauhanyhdistykseltä). Sitten opin ettei täällä mitään lahkoja ole, lestadiolaisuuskin valtavirtaa ja Rauhantervehdys on alueen seurakuntien tiedotuslehti.

En minäkään vastusta tositarinoita yleensä, olen vain huomannut että niitä on vaikeaa lukea. Tulee sama esto kuin klassikkojen kanssa.

Anonyymi kirjoitti...

Ai, no Rauhantervehdys on joskus ainakin tullut mainosten mukana, sillä ystäväni jakoi mainoksia ja naureskeli niille "vain Rauhantervehdys" -lapuille.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Käytäntö muuttui vasta vähän aikaan sitten, eräässä Rauhantervehdyksessä uutisoitiin että jakelu on nyt siirtynyt Postille (kyllä minä luen sen aika tarkkaan). Yleensä katson olisiko hauskoja etunimiä äidilleni, hän kerää niitä. Eräs opettajani oli tainnut saada lapsen, jonka nimi melkein täyttää kriteerit.

Naakka kirjoitti...

Scifi- ja fantasiapäivillä opin hyvän termin: spefi eli spekulatiivinen fiktio. En ole varma, miten sen virallinen määritelmä menee, mutta se käsittää kertomuksia, joissa asiat ovat jotenkin toisin kuin normaalimaailmassamme. Spefi sisältää yleensä jonkin "entä jos" -pohdinnan. Se voi olla fantasiaa, science fictionia tai oikeastaan mitä tahansa mielikuvituksellista.

Suurin osa siitä mitä luen, on spefiä. Ymmärrän, että on ihmisiä, joille tämä kirjallisuuden laji on vieras, mutta itselleni se on taas syy lukea kirjoja.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minusta tuntuu että joskus olen nähnyt dekkareidenkin kuuluvan spefiin, mutta se saattaa vain olla sitä huonomuistisuuttani ja oikeasti kyse oli kauhusta.
En minäkään vaadi että muut sitä lukisivat, kaipaan vain jonkinlaista arvostusta mielikuvitukselle ja tarinoille ja kaikelle sellaiselle. Ja sitä etteivät ihmiset olisi ylpeitä mielikuvituksettomuudestaan.

sisatto kirjoitti...

Spefi eli spekulatiivinen fiktio on tämän hetken suosikkitermi ja se siis periaatteessa tarkoittaa kaikkea kirjallisuutta, jossa on jokin meidän todellisuudestamme poikkeava mielikuvituselementti. (Kirjallisuudentutkija sanoisi tässä kohtaa "fantasiaelementti", mutta se sotkee, koska se yhdistyy helposti pelkästään fantasikirjallisuuteen.) Dekkarit eivät siihen siis kuulu, ellei niissä ole jotain tällaisia elementtejä.

Spekulatiivinen fiktio pitää siis sisällään scifin, fantasian, maagisen realismin ja (yliluonnollista sisältävän) kauhun ja kaiken mahdollisen muun hieman fantsahtavan kirjallisuuden.

Itse en ole hirveän innostunut spefi-termistä. Se on aika ympäripyöreä ja sitä käytetään turhan usein vain yrityksenä viitata johonkin hienompaan kuin "scifi" tai "fantasia". Spefi on tietysti kätevä sana silloin kun kyseessä on mielikuvituselementtejä sisältävä kirjallisuus joka ei selkeästi kuulu johonkin genreen.
Olen ottanut sellaisen käytännön että käytän spefi-sanaa vain tällaisissa yhteyksissä. Jos kirja on mielestäni scifiä, sanon sitä scifiksi jne.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Sitä muistelinkin etteivät dekkarit kuulu spefiin, varmaan se liittyy jotenkin ajatuksissani Jasper Ffordeen, jonka kirjat yhdistävät fantasia/sci-fiä, dekkareita ja romantiikka ja joiden luokittelu on vähän hankalaa.
Minustakin spekulatiivinen fiktio on vähän hankala termi, se kuulostaa vähän siltä että hävetään kirjoittaa sci-fiä ja yritetään kuulostaa vähän vakavammin otettavilta. Mutta on se kyllä hyödyllinenkin ja minä pidän sen genreriippumattomuudesta, ei tarvitse luokitella onko joku kirja nyt sci-fiä vai fantasiaa, ja täyttääkö vaikka joku Iaian M. Banks "oikean" sci-fin määritelmän (minulle on sanottu että avaruusooppera on enemmänkin fantasiaa). Noissa keskusteluissa helposti menee enemmän energiaa määrittelyyn kuin sisällöstä puhumiseen.

Anonyymi kirjoitti...

Eipä kenelläkään ole mitään varmoja keinoja todentaa, onko jokin kirjoitettu tarina totta vai ei. Elämänkerralliset ja totuuteen perustuvat tekstitkin sisältävät subjektiivisuuksia - joku toinen näkee kirjoitetut asiat toisin. Onko se sitten enää "totta"?

Toisin sanoen jos lähdetään tuolle "tämän pitää olla totta ollakseen hyvää/kiinnostavaa" linjalle saatetaan päätyä helposti umpikujaan. Monesti unohdetaan, että scifissäkin saatetaan käsitellä yhteiskunnallisia ja eettisiä ongelmia, vaikkkakin ne onkin sijoitettu erilaiseen maailmaan missä elämme. Helppo on tietysti kirjailijaa syyttää, jos allegoriat ja metaforat eivät aukea.

Jos on vähänkään taiteen ja sen tekemisen parissa mukana, sisäisen lapsen kadottaminen on sama kuin heittäisi silmänsä Gangensin jokeen. Osa ihmisistä pelkäävät tuota sisäistä lastaan (ja taidetta myös) joten tästä ongelmasta tuskin koskaan pääsemme eroon.

O

Anonyymi kirjoitti...

Eipä kenelläkään ole mitään varmoja keinoja todentaa, onko jokin kirjoitettu tarina totta vai ei. Elämänkerralliset ja totuuteen perustuvat tekstitkin sisältävät subjektiivisuuksia - joku toinen näkee kirjoitetut asiat toisin. Onko se sitten enää "totta"?

Toisin sanoen jos lähdetään tuolle "tämän pitää olla totta ollakseen hyvää/kiinnostavaa" linjalle saatetaan päätyä helposti umpikujaan. Monesti unohdetaan, että scifissäkin saatetaan käsitellä yhteiskunnallisia ja eettisiä ongelmia, vaikkkakin ne onkin sijoitettu erilaiseen maailmaan missä elämme. Helppo on tietysti kirjailijaa syyttää, jos allegoriat ja metaforat eivät aukea.

Jos on vähänkään taiteen ja sen tekemisen parissa mukana, sisäisen lapsen kadottaminen on sama kuin heittäisi silmänsä Gangensin jokeen. Osa ihmisistä pelkäävät tuota sisäistä lastaan (ja taidetta myös) joten tästä ongelmasta tuskin koskaan pääsemme eroon.

O

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tuo ainakin on totta, se ettei absoluuttista totuutta löydy elämäkerroistakaan. Olen törmännyt pulmaan päättötyössäni, jossa minun pitäisi kertoa isotädistäni, jota en tuntenut ja josta muillakaan ei ole erityisen tarkkoja tietoja. Lopulta päätin että tulkitsen tietoja omalla tavallani, pyrkien mahdollisimman suureen tarkkuuteen mutta tiedostaen etten ikinä löydä lopullista totuutta päähenkilö ollessa kuollut. En tiedä olisiko saanut hänen eläessäänkään (edes viimeisiä pahasti dementoituneita vuosia ennen).

Matti kirjoitti...

Lohikäärme on helppo kuvitella. Katsoo vain jotain leguaanin tai vastaavan elukan kuvaaa, ja kuvittelee sen isommaksi. Mutta opin oman lukukokemuksen kautta, että sellaisisissa kirjoissa joissa esiintyy lohikäärmeitä, taikamiekkoja ja haltijoita, on muita vikoja. Tarinat ovat pitkäpiimäisiä, henkilöhahmot ohuita, kieli hajutonta ja mautonta, ei mitään syvempää ajatusta. Fantasiakirjallisuus alkoi vaikuttaa aika mielikuvituksettomalta.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Toinen suosikkiaiheeni on se miten niin suuri osa fantasiakirjallisuudesta onnistuu olemaan niin tylsää ja mielikuvituksetonta, kun kerrankin saisi luoda vapaasti. Aivan liian monissa kirjoissa ei tarvitse kuvitella lainkaan.
Hyviäkin löytyy, onneksi. Minua vain ärsyttää se että uuden ja radikaalin fantasiankin täytyy olla aina kurjuuden maksimointia ja mahdollisimman suurta synkkyyttä. Viime aikoina olen lukenut eniten nuorten fantasiaa, siellä ei ole niin suurta realistisuuden vaatimusta.
(voi tietysti olla että tunnen vain itseni äärettömän huonoksi ihmiseksi jätettyäni China Mievillen merkkiteoksen kesken ja syyllisyyteni tekee minut katkeraksi. En pidä George R. R. Martinistakaan. Steven Eriksonista pidän, sopivasti kaikkea mahdollista).

Blog Widget by LinkWithin