Joskus viisitoista vuotta sitten mummoni osti minulle ja siskolleni lahjaksi kaktukset. Siskoni kaktus ei kestänyt kovin kauaa (täytyy tunnustaa että murhasin sen kynsiviilalla, vieläkin hävettää. En tiedä häpeääkö siskoni sitä että hän yritti kerran heittää minua saksilla), minun saattaa vieläkin olla hengissä. En ole aivan varma siitä, sitä on kasteltu viimeksi ehkä tammikuussa, mutta se yhtä eloisan näköinen kuin aikaisemminkin.
Minä en ole hyvä kasvien kanssa (ja niiden kuoltua tunnen itseni murhaajaksi), tuo hirviö on pisimpään hengissä säilynyt. Sitä ei pysty tappamaan. Ellei se ole jo kuollut ja vain näyttää elävältä, zombie-kaktus.
Se herättää lonkeroineen minussa melkein kammoa.
Se on odottanut pari kuukautta kuolleeksi julistamista, en raaski heittää sitä pois jos se sattuisikin olemaan hengissä (ja olen myös todella saamaton tuollaisissa asioissa).
En ole pystynyt luopumaan siitä inhostani huolimatta, ei hyvää kasvia voi niin vain tuhota ja kukaan ei halua sitä (paitsi siskoni mies mutta siskoni ei antanut).
Jotkut kaktukset ovat kauniita, hirviö ei. Se on epämiellyttävän kellanvihreä ja suorastaan pelottava.
Pienenä se oli aika soma.
Tekstit
8 kommenttia:
Laita annetaan.net:iin jos vaikka joku sen haluaisi.
Fanta
Tällä hetkellä kun en ole varma siitä että onko se edes elossa niin ehkä kehtaa sitä kenellekään lahjoittaa. Se on aivan samannäköinen kuin elävänä, sen kuoleman päättelen vain siitä ettei sitä ole kasteltu melkein vuoteen. Tai ehkä sitä on.
Se on myös todella ikävä kuljettaa, lonkerot osuvat aina käsiin vaikka mitä tekisi.
Toisaalta olisi hauskaa laittaa ilmoitus: lahjoitetaan mahdollisesti kuollut kaktus.
Jos se on tuollainen kuin tuossa kuvassa, niin se ei kuole millään. Se on ehkä ainoa kukkanen, jonka olen onnistunut elättämään yläasteelta tähän päivään. Pari vuotta sitten annoin sen äipälle, joka on kasvattanut siitä hillittömän kokoisen ja jakanut sen useisiin ruukkuihin.
Anna vaan pois, jos joku vaikka arvostaisi sitä. Voin vannoa, että se on elossa.
Se on juuri tuo. Minä vähän epäilinkin että sitä voi olla mahdotonta tappaa. Toisaalta kyllä tunnen sitä kohtaan kieroutunutta kiintymysta, se on kuitenkin ollut mukana yli puolet elämästäni.
Murhaaja! Hihihi.
Minun kaktukseni teki viime talvena itsemurhan, ei kestänyt enää uutta asuntoa ja hyppäsi alas hyllyltä.
Se kaktuksen murha oli aika nolo juttu, halusin kokeilla miltä tuntuu kun kaktusta pistää kynsiviilalla. Kaktuksesta ainakaan se ei tuntunut hyvältä.
Olen myös kerran murhannut kotilon, sekin vähän hävettää.
Noin vakava kiintymys kukkaan vaikuttaa siltä, kuin kukka olisi viimeinen kiinnike aiempaan elämään, vähän niinkuin lapsuuden nallekarhu joillekkin. Kaikki muu ympärillä muuttuu, mutta jokin asia pysyy muistuttamassa aiemmasta.
Kokeile. Heitä kukka roskiin ja huomaat, ettet sitä oikeasti tarvinnutkaan.
Enemmän luulen kyseen olevan tavastani säilyttää kaikki mahdollinen, ei ikinä tiedä mitä tarvitsee joskus. Toisaalta minulle on aika vaikeaa heittää pois jotain käyttökelpoista, vain siksi etten enää pidä siitä, se tuntuu moraalittomalta. Kun otin kaktuksen sitouduin myös hoitamaan sitä, vaikka se eläisi satavuotiaaksi.
Lähetä kommentti