19.11.2005

Olipa hauska päivä.
Meitä oli yhteensä seitsemän, kaksi vanhaa tuttua ja neljä uutta. Minä olin vanhin, nuorin 15-vuotias. Melkein menimme minun luokseni mutta eräällä toisella oli vähän isompi yksiö ja siellä oli enemmän tekemistäkin. Katsoimme nostalgista lastenohjelmaa ja pelasimme tietokilpailupeliä, jonka voitin ylivoimaisesti (ehkä tuurilla). Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, seurakin oli hyvää.

Kukaan ei varmasti arvannut että oikeasti olen ujo ja epäsosiaalinen. Toisaalta tuollaien illan jälkeen pelkään aina puhuneeni liikaa.

Olisin voinut kävellä kotiin, jos en olisi ollut väsynyt, jos ei olisi ollut pimeää ja kylmää ja vähän pelottavaa, Oulujoki olisi saattanut olla kaunis. Tulin kuitenkin bussilla. Huomasin asuvani paikassa jonne pääsee viiden minuutin välein, se oli yllätys. Bussi oli täynnä naisia, joilla oli paljon hajuvettä ja pöyheä tukka lakan peitossa, ehkä heilläkin oli hauskaa. Ja ilta vasta aluillaan.
Bussin ikkunasta näin uuden suositun baarin. Jono oli pitkä. Kai se on sitä oikeaa hauskanpitoa, jonotus pakkasessa, savuinen baari, kauhea tungos.
Minä voin onneksi mennä jo nukkumaan ja olla huomenna pirteähkö.

6 kommenttia:

Lord Boredom kirjoitti...

"Kukaan ei varmasti arvannut että oikeasti olen ujo ja epäsosiaalinen."

Alan olla varma, että aliarvioit itseäsi varsin rankalla kädellä.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Niin varmasti aliarvioinkin ja yritän päästä siitä eroon. Nykyään en ole ujo, kuin aivan vieraiden ihmisten kanssa, jos he ovat pelottavia. Se lienee kai aivan yleistä (niin kuin sekin että aika monet ihmiset inhoavat virallisia puhelinsoittoja). Jotenkin olen juuttunut teini-iän totuuteen, silloin olin ujo ja minun on vaikeaa käsittää muuttuneeni.

sisatto kirjoitti...

Olen sitä mieltä, että ujoudesta voi oppia pois - vaikka se melko varmasti jää muhimaan jonnekin mielenpohjalle, osaksi omaa minäkuvaa.
Itse olin aika ujo nuorempana (tosin se alkoi karista jo yläasteella) etenkin kun piti esiintyä. Virallisia puhelinsoittoja muistan pelänneeni vielä noin parikymppisenä.

Silti hakeuduin alalle, jossa on pakko tavata vieraita ihmisiä ja soitella virallisia puheluja - eli toimittajaksi. Aluksi homma tietysti hirvitti, mutta aika pian siihen tottui. Toimittajan työ antaa tietysti roolin ja suojakilven tähän, mutta huomasin että rohkeus tarttui myös siviilielämään. Nykyään voin soittaa minne tahansa.

Vaikka ymmärrän virallisten puhelujen pelkoa hyvin, nykyään se tuntuu minusta hassulta. Ne ihmiset, joille tavallisen kansalaisen täytyy soittaa, ovat siellä langan päässä auttaaksesi sinua. Heidän velvollisuutensa on selvittää tarkkaan mitä haluat. Etukäteen ei tarvitse tietää mitään, heidän työnsä on opastaa eteenpäin, jos olet soittanut väärään paikkaan. Jos he ovat tylyjä tai byrokraattisia, vika ei ole sinussa vaan heissä – ja sinulla on oikeus saada parempaa palvelua. Tämän asenteen ottaaminen on auttanut minua mahdottoman paljon sekä työssä että siviilissä. Suomessa on jotenkin niin mahdottoman syvällä sellainen bysanttilainen viranomaisten kunnioittamisen perinne.

Jani kirjoitti...

Näiden sosiaalistelujesi lukeminen on jotenkin toivoa-antavaa, nähdä, että on todellakin olemassa ihmisiä jotka osaavat olla sosiaalisia ilman tuota hauskan sarkastisesti "oikeaksi hauskanpidoksi" nimittämääsi kulttuuriin kuuluviä vastenmielisiä ilmiöitä.

Siis jos sosiaalisen elämän merkitys olisivatkin tuollaiset illat, niin minäkin saattaisin jopa haluta olla sosiaalinen!

sisaton kommentista sen verran, että on kovin harmillista, ettei sen tiedostaminen, että tylyjen ja byrokraattisten palvelijoiden kanssa asioidessa häpeä on heidän puolellaan auta yhtään siihen, miten vaikeaa se on ja miten paha mieli siitä jää pitkäksi aikaa, ainakin minulla.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä en ole onneksi joutunut usein soittamaan virallisiin paikkoihin, ja yleensä kun joku vastaa keksin aina sanottavaa ja ei ole tarvinnut onneksi hoitaa asioita joissa saataa törmätä ilkeisiin byrokraatteihin, esim. hammaslääkärissä yleensä ollaan suhteellisen palvelualttiita.

Jani, minäkin olen yllättynyt että tuollaista sosiaalisuutta voi olla. Netissä eläminen auttaa, ja se että tuntee itseään nuorempia fantasiakirjallisuuden harrastajia. Toisaalta oman ikäiseni ystävätkään eivät harrasta kauheaa ryyppäämistä. Minä olen tainnut olla aika onnekas.

jarmo_r kirjoitti...

Soittaessani kesällä verotoimistoon kyselleksäni tarkemmin erään selvityksen sisällöstä, virkailija (kesätyöntekijä, olettaisin) aloitti hyvinkin viralliseen äänensävyyn, mutta jutellessa siirtyi vähitellen tavalliseen puhekieleen. Kun olin lopettelemassa puhelua, virkailija havahtui epävirallisuuteensa ja siirtyi uudelleen viralliseen roolinsa ja teitittelyyn - hymyilytti.
Tarinan opetus: untuvikkoina byrokraatit jännittävät myös.

Blog Widget by LinkWithin